Herätys oli vaille kolme yöllä. Heräsimme yllättävän pirteinä huolimatta alle viiteen tuntiin jääneistä unista. Taksi oli tilattu jo puoli viideksi, koska nykyisin tuntuu olevan vaikea tietää kuinka paljon aikaa kuluu lentokenttämuodollisuuksissa. Taksi olikin jo paikalla ja kuski tupakkitauolla saapuessamme rantäsateiseen ulkoilmaan.
Olimme kentällä jo ennen viittä eikä British Airwaysin lähtöselvitys ollut vielä auki. Odottelijoita oli jo muutama. Yksi heistä oli kaivanut pakaaseistan läjän päällysvaatteita ja nukkui pultsarityylillä varaten yhden penkin kokonaan. Tiskin auetessa kaveri vääntäytyi tolpilleen. Nina totesi jo odotelleensa mielenkiinnolla millainen otus paketista kuoriutuisi.
Lähtöselvityksen jälkeen mutustelimme kevyen aamiaisen pääaulan kuppilassa. Turvatarkastuksessa Juhan elektroniikkaa pursuava reppu kaiveltiin läpi turvamonitoria seuranneen kaverin otsan rypistelystä johtuen. Kulutimme aikaa kurkistellen läpi muutamat auki olevat liikkeet. Ninan saalis oli lehti ja kirja. Juha osti vyön, johon voi jemmata osan käteiskassasta.
Boarding-kortteja repimässä oli sama tyttö, jolta olimme ne saaneet lähtöselvityksessä. Lento lähti kutakuinkin ajallaan ennen kahdeksaa. Juha kulutti aikaa nuokahdellen Ninan tutkiessa lennon lehtitarjontaa. Aamupalaksi tarjottiin juustosämpylät, joiden sisällön rasvaisuus ylitti merkittävästi makutottumuksemme.
Laskeuduttuamme Lontoon Heathrown kentälle jouduimme odottelemaan kiitoradan syrjässä, koska parkkipaikallamme oli kuulemma toinen kone. Noin reilun vartin odoteltuamme koneelle järjestyi ilmeisesti uusi portti ja se liukui sisääntulotuubiin kiinni. Koska istuimme viidennellä rivillä – heti paremman luokan verhon takana – aloimme samantien kokoilla tavaroitamme. Sitten kuulimme, että kone tyhjennetään peräovesta busseihin – no kiva! Lisäodottelun jälkeen pääsimme tutustumaan kentän sokkeloiseen katutasoon paikallisen tyypillisesti intialaisen kuskin kyydissä. Näytti siltä kuin suurin osa kenttähenkilökunnasta olisi jonkin entisen alusmaan asukkaiden jälkeläisiä.
Saapumisterminaalissa käytiinkin vain kääntymässä ja luopumassa vesipullosta. Turvatarkastuksen metallinpaljastin oli selvästi Helsinki-Vantaan vastaavaa herkemmällä ja oletettavasti korujensa takia Nina pääsi piskuisen univormupukuisen intialaisnaisen hipelöitäväksi. Kumma kyllä tällä kertaa Juhan selkäreppu läpäisi tutkan joutumatta pengotuksi.
Sitten astuimme toiseen bussiin, joka kuljetti meidät terminaali kolmoseen. Siellä saikin sitten taas odotella jonossa. Tällä kertaa Virgin Atlanticin tiskille. BA kun ei voinut Suomesta lähtiessä tehdä meille boarding passeja suoraan Atlantin lennolle. Jonossa oli hyvää aikaa katsella hyörinää ympärillä. Välillä henkilökunta etsi jonosta porukkaa, joiden lennot olivat lähdössä aiemmin kuin meidän.
Vieressä oleva erillinen istuinalue oli selvästikin tarkoitettu erityistä apua kaipaaville matkalaisille. Siellä istui myös iäkäs – oletettavasti intialainen – nainen, joka ajoittan huuteli vienolla äänelle ilmeisesti poikansa nimeä. Nimeä aikoinaan antamassa ollut hengenmies oli ilmeisesti ollut flunssassa, koska nainen huuteli aivan selvästi ”Atchuu”. Pokka petti, kun samaa nimeä hetkeä myöhemmin kuulutettiin.
Saimme viimein paikkaliput, jotka olivat pettymykseksemme eri riveiltä. Onneksi kuitenkin peräkkäin ja käytävän vierestä. Sitten olikin jo aika etsiä lounasta. Terminaalin ruokatarjonta oli enimmäkseen pakattua tavaraa, joka tuskin maatuisi ennen meitä. Siksi oli varsin ymmärrettävää, että lämmintä ruokaa tarjoavan Caffe Italian edessä oli pisin jono. Se kuitenkin eteni merkittävästi lipputiskin vastaavaa nopeammin. Valitsimme listalta valmiiksi mitä haluaisimme ja tiskille päästyämme kuulimme, että juuri se laji oli tietysti loppu. Pikku selvittelyn jälkeen saimme kuitenkin tilattua. Ruoka saapui nopeasti ja sekä Ninan valitsema kasvislasagne että Juhalle tuotu penne carbonara olivat odottelun arvoiset.
Lounastettuamme kiertelimme terminaalin putiikeissa. Juha löysi kivan nahkaisen passikotelun, mutta vilkaisu merkkiputiikin hintalappuun sai meidät poistumaan paikalta vähin äänin. Jätimme suosiolla käymättä loput Dunhillit, Burberryt ja Bvlgarit. Muutenkin kiertelyn saalis jäi tee- ja kahvikupposeen. ”Nautimme” myös pari pikkuleipää, joiden pakkauksessa ei todellakaan ollut parasta ennen -merkintöjä.
Lentomme sai portin varttia vaille yksi paikallista aikaa. Saimme tallata varmaakin kilometrin verran käytäviä terminaalin toiseen päähän. Koska Virginin kone oli jumbojetti, niin porukkaa kertyi portille melkoinen lauma. Suuri osa jäi heti jonottamaan pääsyä portille huolimatta lukuisista kuulutuksista, joissa pyydettiin saapumaan jonoon sitä mukaa kuin rivinumeroita kuulutettiin. Koneeseen pääsy oli liki tunnin myöhässä ja jossain vaiheessa henkilökunta luovutti ja antoi porukan parveilla jonoon vapaasti. Liityimme joukon jatkoksi ja pääsimme koneeseen joutumatta pistokoneena tehtyjen turvatarkastusten kohteeksi.
Lento lähti myöhässä, mutta kuulutuksissa luvattiin pitää nopeutta sen verran enemmän, että saapuisimme perille alkuperäisen aikataulun mukaisesti. Tarjoilu oli turistiluokassakin tavallista parempaa tasoa. Ruokansa sai valita kolmesta vaihtoedosta ja ainakin valitsemamme kana oli jopa ihan hyvää. Jokaisella istuimella oli myös oma televisio/viihdekeskus, josta sai valittua haluamansa mm. lukuisista elokuvista. Juhan ensimmäinen valinta oli No Country for Old Men ja kevennyksenä Rush Hour 3. Nina aloitti ranskalaisella draamalla, mutta vaihtoi kevyempään ja katsoi komedian Knocked Up (Paksuna).
Aika kului melko helpon tuntuisesti ja laskeuduimme JFK:n lentokentälle huomattavasti pehmeämmin kuin Lontoossa koneen kenttään rysäyttäneen BA:n pilotin kyydissä. Jälleen kilometri lentokenttäkäytäviä ja saavuimme maahantulotarkastukseen. Olimme varautuneet pitkään odotteluun ja paranoidiin syyniin, mutta homma hoituikin todella sujuvasti. Matkalaukutkin saapuivat aivan kohtuuajassa. Silti kello lähenteli jo seitsemää paikallista aikaa, kun kyselimme infotiskiltä vaihtoehtoja keskustaan pääsemiseksi. Päädyimme lentokenttätaksi- eli ”sukkula”-vaihtoehtoon.
Puolen tunnin sisällä tuli paikalle itäeurooppalaista sukujuurta oleva harmaahapsi, joka poimi lisäksemme vielä muutaman muun kyytiin ennenkuin suunnisti keskustaan. Poimittuaan viimeiset kyytiläiset kaveri istui hetken kuskinpenkillä plaraten tilauslitteroita ja kirjoitti suunnittelemansa reitin pieneen kierrevihkoon. Sitten matka kohti keskustaa alkoi. Kaveri paiskoi minivania kuin moskovalainen taksikuski Ladaansa ja Nykin epätasaiset kadut hoitivat loput. Välillä sai pitää kiinni tosissaan, että pysyi mutkissa penkillä. Rempomisesta huolimatta aikaero sai Ninan nukahtamaan muutamaan otteeseen.
Washington Jefferson hotelli oli urbaanin rallin toinen pysäkki. Edellisestä ruokailusta oli kulunut jo tovi ja meille myöhäisestä ajankohdasta huolimatta päätimme etsiä vielä vähän iltapalaa saatuamme tavarat hotellihuoneeseemme. Kävimme läheisessä Ray’s Pizzassa syömässä parit viipaleet paikalliseen tyyliin kokiksen kera. Palasimme suoraan hotellille ja Ninan järjestellessä vaatteita matkalaukuista kaappiin tajusimme olleemme jo yli vuorokauden liikkeellä.
