Ich bin ein Berliner

Julkaistu Kategoriat Eurooppa 2009Avainsanat ,

Hotellimme aamiainen oli paremmasta päästä. Tutkiskellessamme buffetin tarjontaa oli pöydässämme oleviin kuppeihin kaadettu kahvit kysymättä, juoko joku mahdollisesti teetä. Se ei kuitenkaan tahtia haitannut, kun Nina pihisti toiseen pöytään katetun kupin teetä varten.

Massut täynnä lähdimme aurinkoisessa säässä kävellen läheiselle juna-asemalle. Saimme hotellin respasta mukaamme aikataulut, mutta päätimme tutustua niihin vasta asemalla rauhassa. Päätös oli oikea, sillä ollessamme aseman alikulkutunnelissa näimme valotaululta seuraavan junan lähtevän minuutin sisällä. Pistimme juosten portaat ylös parahiksi minuutin verran myöhässä olevan junan saapuessa asemalle. Matkalla kävi ilmeiseksi, ettei aluejunissa (Regional Express) ole lipunmyyjiä ja kiireemme oli saanut meidät porhaltamaan ohi aseman lippuautomaatin. Matkustimme siis tahattomasti pummilla Berliinin keskusrautatieasemalle.

Heti aseman ulkopuolella oli kookas näyttelykoju, jossa myytiin muurin murtumisen 20-vuotiskrääsää. Kojun ympärillä oli julistetolppia, joissa oli hienoja hologrammikuvia Berliinistä. Kukin juliste oli samasta paikasta otettu kuvapari, joista toinen oli muurin elinajalta ja toinen nykyajassa. Katselukulmaa vaihtamalla kuva julisteessa vaihtui. Itä-Berliinin ajan kuvien kolkkoutta korosti niiden mustavalkoisuus.

Kävelimme valtiopäivätalolle, jonka edustalta oltiin harvakseen purkamassa edellisen päivän sotilasjuhlallisuuksien katsomorakennelmia. Epätarkka karttamme ei kertonut vinosti vastapäätä sijaitsevan suuren ruman rakennuksen nimeä. Kysyimme asiaa purkutyöalueen reunalla seisovalta vartijalta hänen ensiksi kysyttyään kohteliaasti voiko olla avuksi toljotteleville turisteille. Selvisi, että kolkko pytinki on Angela Merkelin työpaikka eli liittokanslerinvirasto (Bundeskanzleramt). Jos meitä olisi alun perinkään kiinnostanut kivuta valtiopäivätalon lasiseen kupoliin, niin liikkumaton monisatametrinen jono olisi muuttanut mielemme.

Jatkoimme matkaa katsomaan Brandenburger Torin hienoa porttia. Sen edessä oleva Pariisinaukio kuhisi turisteja. Sen jälkeen kuljimme ”lehmusten alla” eli Unter den Linden -katua kohti tuomiokirkkoa. Kävelimme yli Humboldt yliopistoa vastapäätä olevan Bebelplatzin, joka tuli surullisen kuuluisaksi natsien vuonna 1933 järjestämästä kirjaroviosta. Käväisimme sisällä korttelin päässä sijaitsevassa ääntämishaasteessa eli Friedrichswerdersche Kirchessä, joka on nykyisin taidemuseo.

Palasimme Lindenille Zeughausin – eli Saksan historiallisen museon – kohdalle läpi korttelin, jossa tehtiin ilmeisesti tilapäisiä telttoja ja kojuja kuukautta myöhemmin oleviin yleisurheilukisoihin. Kiersimme museosaaren ympäri katsellen hienojen rakennusten lisäksi joen vilkasta liikennettä sekä joen rannalle levitettyjen kansituolien rivistöjä. Kävimme sisällä Berliner Domissa eli tuomiokirkossa, jossa vierailija johdatetaan kierroksen lopuksi ulos ikeamaisesti pakottaen krääsäpuodin läpi.

Juha oli pakannut kotoa mukaan ajatuksissaan tavalliset pikkukengät, joten tässä vaiheessa kierrosta alkoivat jalat olla melko tohjona. Jatkoimme kuitenkin tutustumaan Nikolaiviertel-kortteleihin, joiden tahallisen keskiaikainen ilmapiiri on todella viehättävä. Muuten aurinkoisen ja kuuman päivän ainoa sääennusteen mukainen sadekuuro tuli saapuessamme Nikolaiviertelin alueelle. Kuuro oli kuitenkin heikko kuin kostutuspullon suihkaus ja ohi suunnilleen yhtä nopeasti.

Matkamme jatkui Rotes Rathausin eli punaisen raatihuoneen editse TV-tornille katsomaan olisiko sinne pitkä jono. Hetken jo näytti, ettei olisi, mutta sitten selvisi miksei. Lipun ostamisen jälkeen voi lähteä vapaasti haahuilemaan, koska valotaululla lukee milloin milläkin lipun numerovälillä on aika ylös torniin. Me olisimme päässeet ylös puolentoista tunnin odottelulla, mutta päätimme mieluummin lähteä etsimään myöhästynyttä lounasta.

Palasimme viehkeään Nikolaivierteliin, jossa olimme nähneet kivan terassiravintolan. Paikan nimi on Kartoffel Laube (vapaasti käännettynä: Perunamaja), joten siellä tarjotaan perunoita lisukkeilla. Erilaisille perunan valmistustavoille sai valita lisukkeeksi joko lihaa, kalaa tai vihanneksia. Juha alkuruoka oli perunakeitto – nakkipaloilla. Nina valitsi fetasalaatin, jossa ei hämmästykseksemme ollut perunaa. Ninan pääruoka oli uuniperuna lohella ja Juha nautti paistettuja perunoita porsasmedaljongeilla ja herkkusienillä. Ruoat olivat todella konstailemattoman hyviä.

Sahasimme takaisin ohi televisiotornin ja kävimme ottamassa maistiaiset kuuluisan Alexanderplatzin ilmapiiriä. Kolkon näköinen aukio vaikutti varsin eläväiseltä johtuen sen vilkkaudesta ja siitä miten suuri osa aukiolla olevista oli selvästi siellä vain viettämässä aikaansa. Laskeuduimme maanalaisen asemalle ja menimme ostamaan liput siirtyäksemme kerralla hiukan kauemmas. Kioskin selkeää englantia puhuvan myyjätytön avustuksella valitsimme päiväliput, joilla voisimme myös palata hotellille saakka. Periaatteessa maksoimme siis myös aamun pummilla ajelun.

Hyppäsimme U2-metroon, joka vei meidät muutaman asemavälin Friedrichstrasselle. Kävelimme katsomaan legendaarista Checkpoint Charlie -rajanylityspaikkaa, jonka koppi on nykyisin suosittu turistirysä. Mielenkiintoisinta oli lukea kadunvarteen pystytettyyn aitaan tehtyä kuvitettua katsausta Länsi-Berliinin ja muurin historiaan. Kuljimme myös ohi muurin ainoan säilytetyn parisataametrisen palan Zimmerstrassella.

Kurvasimme vielä katsomaan modernisti rakennetun Potsdamer Platzin mahtavia rakennuksia ennen kuin pyydystimme jälleen irkkubändin kaiman viemään meidät Wittenbergplazille. Kohteemme siellä on myös varsin historiallinen, joskin se ei ollut syy miksi sinne menimme. Kaufhaus des Westens eli tuttavallisemmin KaDeWe on Manner-Euroopan suurin tavaratalo. Koko Euroopassa vain Lontoon Harrods on suurempi. Nina löysi itselleen todella mieluisen ja kätevän käsilaukun. Juhan saalis oli hyvät kävelykengät ja hieno vyö. Kävimme myös katsomassa tavaratalon legendaarisen herkkukerroksen, joka on todellakin kuin übersiisti kauppahalli kokoluokaltaan 20 kertaa stokkan herkku.

Johtuen edellisen illan mauttomasta kokemuksestamme hotellin ravintolassa päätimme syödä illallisen ennen paluuta. Istahdimme KaDeWen vieressä olevan aukion terassiravintolaan. Nina tilasi paistettua lohta perunoilla ja salaatilla. Juha valitsi vasikanmaksaa muusilla. Kivennäisvetemme toi meille nuori harjoittelijapoika, joka näytti noin 14-vuotiaalta. Alkaessaan kaataa lasiin Juha huomasi toisen niistä olevan selvästi likaisen. Huulipunan sävynkin melkein erotti. Tarjoilijattaremme vaihtoi lasin nopeasti pahoitellen.

Ruoka oli todella hyvää ja päätimme nauttia vielä kupposet. Juha tilasi kahvin ja teen – molemmat mustina. Sama poika toi tilauksemme – melkein. Juha sai kahvin ja Nina lasillisen kuumaa vettä. Poitsun konseptit sekosivat tyystin Ninan kysyessä missä itse tee mahtoi olla. Hetken paikallaan lepatettuaan poitsu katosi ja oli jo palaamassa narusta teepussia roikottaen, kun tarjoilijattaremme pyydysti hänet lennosta ja käski tuoda pussin lautasella. Kastettuaan pussin veteen Nina huomasi heti, ettei se ollut mustaa teetä. Jälleen kovasti pahoitellen tarjoilijattaremme toi itse Ninalle kokonaan uuden tarjoilun.

Saimme laskun maksettua – heti kun tarjoilijattaremme löysi monisatapaikkaisen ravintolan ainoan luottokorttipäätelaitteen. Jatkoimme kävelyä – Juhan jalat kiitollisina uusista kengistä – ohi Kaiser-Wilhelm-Gedächtniskirchen, jonka raunioituminen on ratkaistu pystyttämällä sen viereen moderni kellotornirumilus. Odoteltuamme hetken Zoologischer Garten -rautatieasemalla nousimme täpötäyteen junaan kohti Potsdamia. Wannseen asemalla jäi pois sen verran porukkaa, että pääsimme istumaan loppumatkan ajaksi. Palasimme hotellille pimeässä ja kostean lämpimässä kelissä.