Suihkukopin vedenpoisto toimi hitaanlaisesti. Jalkakylpyjen jälkeen nautimme monipuolisen aamiaisen. Juhan iloksi tarjolla oli myös croissantteja. Keräsimme kasan tavaraa, jolle ei olisi enää reissun aikana käyttöä ja etsimme postitoimiston. Teimme reilun kenkälaatikon kokoisen paketin, jonka lähetimme kotiosoitteeseemme. Kysymykseen toimitusnopeudesta vastasimme ”mitä hitaammin sen parempi”, joka herätti hilpeyttä postivirkailijassa.
Hienon pilvipoutaisessa päivässä GPS sai ohjeet välttää kaikkia isoja teitä ja ohjata meidät Freiburgiin. Kulkisimme siis suoraan länteen Schwartzwaldin poikki. Lähes heti kaupungista lähdettyämme alkoivat tiet kiemurrella upeassa kukkulaisessa maastossa. Kyliä oli hieman harvemmassa kuin tasamaalla ja hetkittäin sai ajella monta kilometriä omaan tahtiin ilman yhtään rakennusta tien sivussa ja ilman muuta liikennettä. Reitti alkoi nousta ylös kukkuloille.
Neukirch-nimisen kylän kohdalla Nina bongasi leipomon ja antoi pysähtymiskoodin. Myymälässä hääri nainen siivoten lattiaa. Ovessa oli kyltti, jossa luki jotain poikkeuksellisista aukioloajoista. Ninan ihmetellessä tekstiä kypärä vielä päässään, nainen nappasi kyltin pois ja avasi oven viitaten häntä käymään sisälle. Nautimme kupposet suolaisen brezelin ja makean omenaleivoksen kanssa pikku kaupan ainoan pystispöydän ääressä.
Nainen oli kadonnut takahuoneeseen ja sieltä tuli mies kysymään haluaisimmeko vielä muuta. Juha pyysi lasin vettä ja kysyi WC:n sijaintia. Miehen ilme meni hiukan huvittuneeksi ja hän sanoi ”meillä on vain yksi WC, mutta voitte toki käyttää sitä”. Kaveri ohjasi meidät takahuoneen eli varsinaisen leipomon läpi kotiinsa ja huikkasi jotain portaisiin viitaten meitä menemään ylös. Yläkerrassa odotti vilkas mummeli, joka selitti ystävällisesti jotain rontostellessamme hieman noloina ajoreleissämme yläkertaan.
Ninan kadottua eriöön mummeli kohdisti huomionsa Juhaan. Vuolas sanavirta hidastui hiukan Juhan sanoessa puhuvansa vain hiukan saksaa. Mummo kysyi heti mistä olimme ja vastaus sai hänen kasvonsa loistamaan. Selvisi, että hänen toinen Ulmissa asuva poikansa on Nokialla töissä ja käy Helsingissä kuukausittain. Innokas mummo vei Juhan olohuoneeseen katsomaan seinällä olevista kuvista poikaansa vaimoineen. Pariskunta on niinikään motoristeja. Vaihdettuamme osia sai Nina saman selvityksen laajennettuna muuhun perheeseen. Kiittelimme kovasti ystävällistä perhettä lähtiessämme jatkamaan matkaa.
Heti pysähdyksemme jälkeen tie kapeni noin yhden reilun kaistan levyiseksi. Keskiviivaa emme olleet nähneet enää muutamaan kilometriin aiemminkaan. Tien vieressä vuoren rinnettä laskeutui kirkas puro. Tie ja puro kiemurtelivat kuin olisivat yhdessä etsineet helpointa vaikkei suorinta reittiä alas. Kapean laakson pohjalla on Hexenlochmühle, jonka kohdalla pidimme lyhyen kuvaustauon. Olimme tulleet leipomon liki 1000 metrin korkeudesta 300 metriä alaspäin. Heti tauon jälkeen alkoi nousu, jonka vieressä kiemurteli puro meitä vastaan.
Fiilistelimme mutkateitä aivan upeassa kelissä. Metsä viilensi ilmaa, joten suora auringonpaiste ei kuumottanut liikaa. Puro katosi jonnekin tien kohotessa pois laaksosta ja alkaessa kiemurrella vuorenseinämän mukaisesti. Välillä piti hidastaa melkein kävelyvauhtiin ennen pystysuoran kallion taakse katoavan tien mutkaa. Tällä etapilla renkaat kuluivat vain reunoilta. Tuntui haikealta nähdä kyltti Freiburgiin saavuttaessa tielle, jossa oli piirretty keskiviiva.
Laskeuduimme Reinin laaksoon joka on 700 metriä alempana kuin tiet, joita olimme hetkeä aiemmin ajaneet. Ilma muuttui heti kuumemmaksi ja pysähtymiset kylien liikennevaloissa nostivat jo hikeä pintaan. Saavuimme Freiburgiin puoli kahden aikoihin ja löysimme keskustasta oikein moottoripyörien parkkeeraamiseen tarkoitetun pätkän kadunvartta. Laitoimme ajokengät ja -takit säkkiin lukollisen suojaverkon kanssa pyörään kiinni. Lämpimässä kelissä oli paljon miellyttävämpää talsia siviilikengissä ja ilman takkia.
Kävelimme keskustaa ympäri suunnaten aina sinne missä näkyi kävelykatuja ja ihmisvilinää. Kävimme tietysti katsastamassa keskustan suuren goottikirkon, jonka jälkeen nautimme erittäin runsaat kalkkunasalaatit viereisen aukion Oberkirch-ravintolassa. Kerrankin osui paikalle oikeasti hyvin soittavia eikä vain ärsyttäviä katumuusikoita. Ruokailumme ajan meitä viihdytti kivoja klassisia soittava viulisti. Lopetellessamme syömistä istahti viereisen talon seinustan penkille nuori mustalaismies, joka käsitteli virtuoosimaisesti akustista kitaraa.
Kiertelimme uudella laatikkorakentamisella osittain pilattua vanhaa keskustaa ristiin rastiin väistellen katujen vesikouruja. Freiburgin keskustan erityispiirre ovat pienet vaihtelevan levyiset ja -syvyiset vesikanaalit, joissa virtaavaa vettä on aiemmin käytetty katujen pesemiseen ja tulipalojen sammuttamiseen. Nyt ne ovat selvästi vetonaula lapsille. Näimme useita vinoja vesiroiskeita kanavista poispäin missä pieni vedessä tallaaja oli nostettu kuiville. Toinen tekniikka näytti olevan veden roiskiminen käsin kadulla mahallaan maaten.
Yhtäkkiä kuului takaamme läsähtävä ääni ja noin viisivuotias poika kirmaisi katua pitkin ohitsemme. Hetken kuluttua ohitsemme kellui pieni muoviankka, jota peesasi katua pitkin paljasjalkainen tuttisuu potkuhousuissa. Päätimme suositella kaupunkia ystävillemme, joilla on kaksi pientä eläväistä tytärtä.
Joimme kupposet ja jaoimme jäätelöannoksen pienessä kuppilassa, jonka italialaisen tarjoilijattaren kanssa Nina pääsi puhumaan tämän äidinkielellä. Palasimme pyörälle noin viiden aikaan. GPS:ltä oli edelleen kielletty isojen teiden käyttö ja kertoessamme sille määränpäämme – noin 25 kilometrin päästä linnuntietä – se antoi ajoajaksi kuusi tuntia. Naureskellen sallimme vapaan tievalinnan ja aika putosi reilusti alle tuntiin.
Reitti menikin heti kaupungista päästyämme moottoritielle ja huristelimme tuttua rekanohitusvauhtia kohti Ninan kielialuetta. Reinin ylittävällä sillalla oli vain yksi kaista käytössä ja vuorovalot. Nähdessään rajalle vievän jonon Juha mietti oliko Ranska unohtanut kuuluvansa EU:hun ja alkanut leimata jälleen kaikki seitsemän eriväristä lomaketta jokaisesta maahantulijasta. Ruuhka kuitenkin hälveni ennen varsinaista rajaa, jossa ei tietenkään ollut ketään vahtimassa edes näön vuoksi.
Kohteemme Neuf-Brisach on erikoinen kahdeksankulmainen linnakekaupunki sakaramaisten vallitusten keskellä. Hotelli Aux Deux Roses löytyi helposti ja mopo sai paikan läheisestä latomaisesta autotallista. Me saimme ulkoisesti viehkeän näköisestä hotellista huoneen, josta voisi nätisti sanoa, ettei siihen ole tuhlattu ranskalaista estetiikkaa (Juha sanoi ”läävä”). Asetuimme taloksi sinänsä ihan puhtaaseen, mutta todella ”käytetyn näköiseen” huoneeseen. Nettiyhteys ei useista yrityksistä huolimatta suostunut toimimaan.
Kävelimme katsomassa läheisen kaupungin portin kautta muureja ja vallihautoja, jonka jälkeen kävimme katsomassa keskuaukion. Kaupungin koosta johtuen lenkki kesti noin vartin hitaasti kävellen. Olimme jo hotellilla kuulleet kirkonkellot ja juuri ohittaessamme toisen maailmansodan tuhojen jälkeen uudelleen rakennettua kirkkoa moikutus alkoi uudelleen. Tuntui kuin kaupungin pari kirkkoa olisivat kisanneet äänenvoimakkuudesta ja kestosta riippumatta siitä oliko edes tasatunti. Nina valisti Juhaa, että kyseessä olivat kahden kirkon harmoniassa soivat ”Rauhan kellot”.
Palasimme hotellille syömään illallista. Saimme ystävällisen respan avustuksella pöydän kivalta sisäpihan terassilta muuten – uskomatonta kyllä – aivan täydestä ravintolasta. Miestarjoilija antoi meille ruokalistat ja päivän erikoisten listan todeten, että päivän erikoisista voi jälkiruoat unohtaa, koska mansikoita ei ole. Kaveri kysyi vielä ennen katoamistaan juomatoiveemme ja kerroimme haluavamme kivennäisvettä.
Jonkun ajan kuluttua tummatukkainen naistarjoilija tuli kopsauttamaan vesipullon pöydällemme. Heti kaataessamme juomaa lasiin huomasimme, ettei siinä ollut poreen häivääkään. Se oli tavallista vettä. Lähistöllä pyyhältänyt pitkä vaalea naistarjoilija huomasi kutsumme ja vaihtoi pullon poreelliseen. Tilasimme ruoaksi flammkuchenit, jotka tällä puolella rajaa kulkevat nimellä tarte flambee. Saimme katsella ravintolan vilinää tovin ennen kuin reunoistaan käräytetyt pizzamaiset annoksemme saapuivat.
Natuutimme keskinkertaiset leuhakkeet ja tarjoilulevyjä pois haettaessa pyysimme jälkiruokalistat. Iso vaalee toikin ne ripeästi. Listalla ei ollut oikeastaan kuin leivonnaisia ja jäätelöä. Lisää taikinaa emme halunneet syödä ja päivän jäätelökiintiökin oli jo täynnä. Päätimme ottaa vain kupposet.
Saimme odotella tovin ennenkuin kukaan tarjoilijoista edes vilkaisi suuntaamme. Brunetti otti tilauksemme hakiessaan listat pois. Sitten alkoi odottaminen. Teen ja kahvin saapuminen kesti yli varttitunnin vaikka ravintolan kiireisin hetki oli selvästi jo ohitse. Juha huomasi kuinka tilauksen selvästi unohtanut brunetti sanoi jotain miestarjoilijalle vilkaistuaan meihin päin. Juhan ehdotuksesta Nina tilasi laskun juomien saapuessa. Se ei kuitenkaan nopeuttanut asiaa mitenkään.
Iso vaalee oli ainoa tarjoilija, joka edes yritti. Hän viuhui tuoden ja vieden sekä jaksaen hymyillä. Brunetti ja mies maleksivat pitkin ravintolaa enimmäkseen kädet tyhjinä ja se on huonon tarjoilijan merkki. Ison vaaleen tuodessa vihdoin laskun Juha laittoi heti kortin sen päälle. Naisen piti käydä kysymässä jotain baaritiskiltä ja hän palasi selittäen joutuvansa menemään jonnekin kortin kanssa. Juha vaihtoi heti maksutavan käteiseksi. Vaihtorahojakin sai odotella. Tippiä ei jätetty. Homman kruunasi miestarjoilijan huutelu peräämme, että maksammeko nyt vai laitetaanko huoneen laskuun. Onneksi juuri ohi kävellyt iso vaalee oikaisi asian ennen kuin touhuun kypsynyt Juha ehti vastata.
Saksasta poiketen Ranskassa petataan vuoteeseen vain yksi peitto, jonka reunat ängetään patjan alle. Huoneessamme oli onneksi kaksoisvuoteen lisäksi vielä yksi erillinen vuode, joten meidän ei tarvinnut kisata kaksoisvuoteen ainoasta peitosta. Illan viimeiset hysteerisen väsyneet naurut irrotti Juhan yritys ”nykäistä” peitto tavaravarastonamme toimineesta varavuoteesta.
