Pietarinkirkko ja ooppera

Päätimme pitää aamupäivän vapaata turismista ja nukuimme pitkään. Koska olimme menossa illalla oopperaan, päätimme sitä ennen vain pistäytyä ”naapurissa”. Tiistaisen Vatikaanikierroksen lopuksi tehty visiitti Pietarinkirkkoon oli jäänyt hiukan lyhyeksi, joten otimme uusinnan. Tällä kertaa jonotimme kaikkien muiden seassa aukion puolelta läpi turvatarkastuksen.

Kirkon noin 120 vuoden rakennusprojektin olennaisimmat arkkitehdit olivat Bramante ja Michelangelo. Koristeellisuudesta ja edustan aukiosta vastasi Bernini. Rakennuksen koko on hämmentävä joka kerta. Esimerkiksi baldacchino eli alttarikatos on suurin tunnettu pronssirakennelma. Noin 30 metriä korkeana (= 8-kerroksinen kerrostalo) se seisoo väljästi keskellä lattiaa. Niitä mahtuisi kolme päällekkäin kupolin alle.

Kirkkosalin koristelun mittasuhteet on suunniteltu siten, että silmä pitää mittoja ymmärrettävinä. Kosketuskorkeudella olevien patsaiden ihmishahmot ovat reilun kaksimetrisiä, kun taas ylhäällä tukikaarien luona olevat ovat kolmemetrisiä. Katonrajaa kulkeva kultataustaisen tekstin kirjaimet ovat kaksimetrisiä ja se näyttää silmälle samankorkuiselta kuin kupolin alaosaa kiertävä nelimetrinen teksti.

Poistuessamme kirkosta olikin lounasaika loppupuolellaan. Päätimme hyödyntää Tiffanylta saatua suosituslistaa ravintoloista. Suunnistimme läheiselle Via Borgo Piolle, jossa oli kaksikin suositeltua. Valitsimme Ristochiccon, jonne saavuimme juuri sopivasti ollen lounasajan viimeiset asiakkaat.

Tilasimme alkupaloiksi capresen Ninalle ja bruscettan Juhalle. Nälkäisinä päätimme molemmat ottaa pääruoaksi sekoituksen grillattuja lihoja. Tarjoilija suositteli jakamaan annoksen, koska ”se ei ole pieni”. Todellakin erittäin maukas satsi oli täysin riittävä jaettunakin. Grillipalat eivät olleet suomalaiseen tapaan viimeisen päälle siistittyjä. Joidenkin palasten kanssa sai todella työskennellä erottaakseen lihan luista ja rasvasta, mutta se oli ehdottomasti vaivan arvoista.

Pikkuruiseen ravintolaan ei ollut mahdutettu kunnollista espressokonetta. Keittiömestarikin kävi hakemassa kupposensa pienestä automaattikeittimestä. Siksi lähdimme syötyämme kohti asuntoa ja nautimme kahvit heti ensimmäisessä vastaantulleessa kahvilassa. Tällä kertaa valitsimme olla tiskin ääressä emmekä pöydässä.

Tiskille viereemme tuli kaksi nuorta venäläismiestä, jotka olivat selvästikin hankkimassa pohjia illanviettoon. Barista, joka oli harmaapäinen, pieni ja hoikka mies, hymyili vinkeästi tarjoillessaan iloluontoiselle, mutta hyväkäytöksiselle kaksikolle, todella tuhdit tequilapaukut suolan ja sitruunaviipaleiden kanssa. Kaverusten ähkiminen drinksujensa kanssa tuntui huvittavan häntä. Suvaitsevaisuus ja sulava käytös palkittiin tipillä kaverusten poistuessa.

Asunnolla meillä oli sopivasti aikaa valmistautua oopperaan. Nina oli jo reilusti ennen matkaa varannut meille liput Berlioz’n oopperaan Benvenuto Cellini. Sen on ohjannut Terry Gilliam – kyllä juuri se Monty Pyton -komediaryhmän jäsen, jonka käsialaa olivat mm. tv-sarjan animaatiojaksot. Nina oli onneksi tulostanut liput, koska vasta nyt huomasimme, että niissä luki niiden kelpaavan ainoastaan tulostettuina A4-paperille. Lipussa oli myös yksityiskohtainen taitteluohje, jota toki noudatimme kirjaimellisesti.

Ajelimme metrolla Repubblicalle, josta on parin korttelin kävelymatka Teatro dell’Operalle. Ilta oli melko leuto ja oopperatalon edusta oli täynnä ihmisiä, joista useat olivat paikalliseen tapaan tupakalla. Sisällä Nina jätti viileää iltaa varten ottamansa päällystäkin narikkaan. Tarvitsimme pari ohjetta löytääksemme sokkeloisen rakennuksen kolmanteen kerrokseen, jossa ystävällinen paikannäyttäjä ohjasi meidät istuimillemme.

Vuonna 1880 avattu oopperatalo on selvästi suunniteltu ihmisten ollessa nykyistä pienempiä. Vaikka alkuperäinen 2212 istumapaikkaa on väljennetty nykyiseen 1600 niin jalkatilaa parvella on vähemmän kuin lentokoneen turistiluokassa. Visuaalisesti sali on upea ja akustiikka toimii. Täyteen pakkautunut sali oli niin lämmin, että Juha kuoriutui T-paitasilleen.

Benvenuto Cellini oli 1500-luvulla elänyt firenzeläinen kultaseppä, kuvanveistäjä, sotilas ja muusikko, joka kirjoitti kuuluisan omaelämäkerran sekä runoja. Hän oli yksi maneristisen tyylisuunnan merkittävimpiä taiteilijoita. Berliozin oopperan libretto on kuitenkin fiktiivinen. Oopperaa on kutsuttu vaikeaksi ja pahimmillaan esityskelvottomaksi. Sitä esitetään todella harvoin.

Siksi se lieni juuri sopiva haaste Terry Gilliamille, jonka tragikoomisen kämppi tulkinta hipoi hetkittäin farssin rajoja. Kaikki esiintyjät lauloivat niin hyvin, ettei joutunut jännittämään heidän puolestaan. Teresan osan esittäneellä Mariangela Sicilialla on aivan valtavan upea, voimakas ja silti herkkä ääni. Parhaiten ranskaa äänsi Ninan mielestä Cellinin osan laulanut John Osborn.

Kaksinäytöksisen oopperan väliajalla meillä oli vain yksi tavoite – saada vettä. Asetuimme kahteen eri jonoon kahvilatiskiä kohti ja Juhan jono eteni nopeammin. Saimme kahden euron vesipullon Juhan taskussa olleella puolellatoista eurolla kolikoita, koska kassa ei halunnut rikkoa kahdenkympin seteliä. Kuumuus sai meidät melkein tyhjentämään pullon kerralla.

Toisen näytöksen alkua odotellessa Juhan vieressä yksin istunut vanha herra aloitti keskustelun – ensin toki italiaksi. Auttavasti englantia ymmärtävä herra jutteli Juhan kanssa näytöksen alkuun saakka. Kovinkaan montaa ajatusta siinä ajassa ei kuitenkaan saatu perille puolin taikka toisin.

Oopperan traileri

Oopperan päätyttyä yhdeltätoista ehdimme vielä sopivasti metroon ennen kuin ne lopettivat kulkemisen poikkeuksellisesti jo ennen puoltayötä. Kuvien käsittely ja matkakertomukset saivat odottaa seuraavaa päivää unen tullessa heti pienen iltapalan jälkeen.

Yksi kommentti artikkeliin ”Pietarinkirkko ja ooppera

  1. Tulipa vastaan ooppera, josta en ollut edes kuullut. Siis yksi tuntemattomistani.
    Itse oopperan sisustus noudatti samaa arkkitehtuuria kuin Palermon vastaava,
    jossa katselin Lucia di Lammermooren seisoen kahdeksannessa kerroksessa.
    Täällä on ollut jokin katkoviestimissä, sorry! Kiitos taas

Vastaa