Päiväretki Sintraan

Herätys oli kuudelta, koska ohjelmassamme oli päiväretki ja halusimme olla ensimmäisessä kohteessamme heti sen aukaistessa ovensa. Nousimme Sintraan vievään junaan läheiseltä Rossion asemalta tasan kahdeksalta.

Rossion juna-asema on keskellä Lissabonin keskustaa, mutta raiteita ei näy missään. Katutasosta sitä ei edes tajua rautatieasemaksi. Baixalta noustaan toistakymmentä metriä rinnettä liukuportaita tasolle, jossa laiturit ovat. Junat matkivat metroa kulkien tunnelissa keskustasta ulos ennen putkahtamista taivasalle.

Aamu näytti pilviseltä saaden meidät hiukan mietteliäiksi junamatkalla. Kuitenkin perillä Sintrassa, kävellessämme asemalta historialliseen keskustaan, alkoi aurinko pilkistellä ja pilvipeite kadota.

Ensimmäinen kohteemme oli kylän keskustassa sijaitseva Palácio National de Sintra, joka oli kuninkaallinen asuinpalatsi keskiajalta 1800-luvulle saakka. Nina oli saanut siskoltaan pari hyvää vinkkiä siitä miten Sintran nähtävyyksiin kannattaa tutustua. Yksi niistä oli aloittaa Sintran palatsista ja ostaa samalla liput muihin, joissa aikoo käydä.

Tutustuimme palatsiin, jossa parin muun yksittäisen turistin lisäksi näin aikaisin oli vain senioriseurue jostain Itä-Euroopasta ja saksalainen tyttökoulu. Upea palatsi on islamilaisvaikutteista manueline-tyyliä, joka on kehittynyt goottilais-renesanssista. Palatsin tunnistettavin piirre ovat keittiön kaksi korkeaa valkoista kartionmuotoista savupiippua.

Palatsista poistuttuamme jonotimme jonkin aikaa viereisen kadun bussipysäkillä, jossa ostimme päiväliput Scotturb-yhtiön hop-on-hop-off linjoille, jotka kiertävät kaikki Sintran nähtävyydet. (Toinen vinkki.) Jono oli jo melko pitkä, mutta linjan 434 busseja tuli muutama aivan peräkkäin, joten pääsimme matkalle seuraavaan kohteeseemme.

Palácio National de Pena eli tuttavallisemmin Penan palatsi on alueen kuuluisin ja näyttävin. Se on tyyliltään joko romantisismia tai uudelleensyntynyttä romaneskia. Rakentaminen alkoi keskiajalla, mutta matkan varrella muutama monarkki on antanut oman näkemyksensä muokata lopputulosta. Sintran vuorten korkeimmalla huipulla sijaiseva värikäs linna näyttää jättimäiseltä lego-projektilta.

Jo bussimatka palatsille oli tietynkaltainen elämys. Täyskokoinen linja-auto tykitti ylös rinnettä noin yhden kaistan levyistä tietä, jonka varteen oli ”leveisiin” kohtiin pysäköity autoja. Välillä tie kulki kahden kivimuurin välissä, joilla estetään rinteen murtuminen tiekouruun. Maurilaisen linnakkeen raunioiden kohdalla kyydistä jäi muutama henkilö, mutta valtaosa jatkoi Penalle.

Bussipysäkki on linna-alueen pääportin ulkopuolella. Kiitollisina vinkistä pystyimme ohittamaan nopeasti pitenevän lippujonon ja menimme suoraan sisään pääportista. Siitä on vielä puolen kilometrin matka ylös itse palatsille. Kyytikin olisi ollut tarjolla, mutta sitä lippu itse linnaan ei kata eikä pikkubussista toki voinut ostaa lippua vaan se olisi pitänyt hakea erikseen lahjamyymälästä.

Keli oli mukavan raikas ja reitti näytti varjoisalta, joten päätimme kävellä ylös. Linnassa menimme ensin kahvioon ja nassutimme pikkupussillisen perunalastuja vesitankkauksen kera. Kahvio on suurella terassilla ja katselimme ensin huikeita maisemia siitä ja muilta terasseilta ennen siirtymistä upeisiin sisätiloihin. Kierreltyämme kaikki paikat perusteellisesti palasimme alas bussipysäkille.

Päästyämme takaisin Sintran kylään olikin sopivasti lounasaika. Pienen tarjontatutkimuksen jälkeen valitsimme Hockey Caffee -nimisen ravintolan, jonka tarjonta oli oikein maukasta. Juhan kokeilema paahdettu kana ananasviipaleilla ja karpalohillolla sienirisoton kanssa oli jopa erittäin herkullista.

Hilppasimme uudelleen samalle pysäkille, josta olimme lähteneet Penalle, mutta nyt odottelemaan linjan 435 bussia. Jono oli jälleen pitkä, mutta kaikki olivat menossa sinne, jossa me olimme jo olleet. Hetken odottelun jälkeen 435 pikkubussi ilmaantui kahden hiljalleen täyttyvän suuren 434:n taakse ja me olimme ainoat, jotka hyppäsivät sen kyytiin.

Istumapaikat olivat jo täynnä juna-asemalla kyytiin tulleita itämaalaisia. Pikkubussin matka seuraavaan kohteeseen oli jopa hurjemman tuntuinen kuin ensimmäinen kyytimme, koska tie oli kaksisuuntainen. Vastaantulevien kohtaaminen piti ajoittaa leveämpiin kohtiin, joissa ei ollut reunalle pysäköityjä autoja. Saimme istumapaikat puolimatkassa muutaman poistuessa – oletettavasti vahingossa – Seteais-palatsin pysäkillä.

Palácio de Monserrate on eksoottinen huvila ja puisto vuoren kyljessä. Sen rakennutti alunperin brittiläinen kauppias neo-goottilaiseen tyyliin 1700-luvun lopulla, mutta huvila raunioitui ennen kuin toinen rikas britti – teollisuuspohatta Francis Cook – osti tilan 1863 ja rakennutti nykyisen huvilan samaan romantisismin tyyliin kuin Penan palatsi.

Kiertelimme huvilassa, joka aiemmista kohteista poiketen ei sisällä juuri lainkaan huonekaluja. Itse arkkitehtuuri on kuin tuhannen ja yhden yön tarinoista. Stucco-seinät, pylväät ja ikkunapuitteet sisältävät aivan käsittämättömän määrän detaljeja. Huvilan sisäpuoli näyttää kuin se olisi peitetty pitsillä.

Kiertelimme jonkin aikaa myös huvilan puutarhassa, jossa on kasveja joka puolelta maailmaa. Aivan huvilan vieressä oleva massiivinen pohutukawa-puu (Uuden Seelannin joulupuu) pitkine roikkuvine oksineen oli meille jotain ennennäkemätöntä. Pikkubusseja tuli hetken odottelun jälkeen parikin ja palasimme Sintran juna-aseman pysäkille vain yhdellä osumalla vastaantulevan peiliin.

Siirryimme parikymmentä metriä toiselle pysäkille, johon tulikin juuri parahiksi bussi 403. Osuimme juuri etuoven kohdalle, joten nousimme lähes ensimmäisinä kyytiin bussia jo odotelleen kiinalaisseurueen seassa. Vaikka itseämme kiilaaminen hiukan hävetti, niin tässä kansakunnassa se oli niin normaalia, ettei kukaan edes katsonut kahdesti.

Bussi kiemurteli Sintran kukkuloiden serpentiinejä niin, että aina välillä jokin vierailukohteistamme näkyi jommalta kummalta puolelta. Pikku hiljaa matka eteni länteen. Tämä bussilinja oli enemmänkin paikallisvuoro kuin turistilinja, mutta samaa yhtiötä. Päivän kääntyessä iltaan alkoi muodostua samanlaisia pilviä, jotka olivat saaneet meidät aamulla epävarmoiksi päivän säästä.

Cabo da Roca on manner-Euroopan läntisin kohta. Sen jyrkillä kallioilla seisoo tuulta uhmaten punavalkoinen majakka. Mekin uhmasimme tuulta muiden turistien mukana ja katselimme hetken Atlanttia. Voimakas tuuli teki jopa kuvaamisesta hiukan haasteellista.

Jatkoimme samalla linjalla 403 Cascaisiin, jossa nousimme Lissabonin Cais do Sodrén asemalle menevään junaan. Testasimme vielä metron ajelemalla pari pysäkinväliä Rossion asemalle, joka ei toki ole missään yhteydessä Rossion juna-asemaan.

Paluumatkalla asunnolle kuuntelimme hetken musiikkiesitystä Rossion (juna-)aseman ylätasanteelta katsellen. Väisteltyämme vielä ravintoloiden sisäänheittäjät kotiuduimme pitkän, mutta antoisan päivän jälkeen.

Lauluesitys Rossion aseman takana

4 kommenttia artikkeliin ”Päiväretki Sintraan

Vastaa