Calouste-mesta

Edellispäivän laihan taidesaaliin siivittäminä päätimme käydä katsomassa yhden aikanaan maailman rikkaimpien miesten joukossa olleen henkilön yksityiskokoelman. Armenialaista syntyperää ollut britti nimeltään Calouste Gulbenkian oli meille molemmille aivan tuntematon suuruus ennen tätä reissua.

Hän syntyi Konstantinopolissa 1869 Kaukasuksen öljyllä rikastuneeseen perheeseen. Opiskeltuaan Lontoossa hän solmi tuottoisia kontakteja öljyteollisuudessa, matkusteli paljon ja oli ratkaisevassa asemassa luomassa Lähi-Idän ja erityisesti Irakin öljyn saatavuutta läntisiin teollisuusmaihin.

Paljon hyväntekeväisyystyötäkin tehnyt Gulbenkian keräsi rikkauksillaan arviolta yli 6400 taide-esinettä. Osan arvokkaimmista hän osti Neuvostoliiton myydessä Eremitaašin taideaarteita 30-luvun alussa. Gulbenkianin kuoltua perustettu säätiö omistaa nykyisin hänen kokoelmansa, josta on lukuisia teoksia lainassa museoissa eri maissa, mutta valtaosa näytillä säätiön museossa Lissabonissa.

Museo sijaitsee historiallisesta keskustasta pohjoiseen. Ajoimme Baixa-Chiadon asemalta metrolla Praça da Espanhalle. Lissabonin metron eri linjat on värikoodattu ja niillä on myös omat logonsa, joten pienen harjoittelun jälkeen hahmottaminen on helppoa.

Putkahdimme maan päälle lähellä niin suurta risteystä, ettei missään näkynyt risteävien katujen nimiä. Lähes yläpuolelta paistava aurinkokaan ei auttanut olennaisesti ilmansuuntien arviointia, mutta puiden seassa lymyilevä laaja ja matala museorakennus löytyi kuitenkin pienen harhailun jälkeen.

Gulbenkianin kokoelma ei ole rikkaan miehen liialla rahalla haalittu läjä tavaraa. Hän suhtautui keräilyynsä intohimolla kutsuen teoksia lapsikseen ja käyttäen usein paljon aikaa neuvotteluihin hankintoja tehdessään. Kokoelmassa on taidehistoriallisten esineiden lisäksi myös todella harvinaisia helmiä tunnetuilta taiteilijoilta.

Kiertelimme kaikki vakiokokoelman salit läpi. Pienen, mutta mielenkiintoisen Egypti-kokoelman jälkeen seurasi muutamia huoneita, jotka Juha luokitteli kippo- ja rättikokoelmaksi eli posliinia ja mattoja. Kiina-osastolla alkoi taas Juhankin mielenkiinto herätä uudelleen ja sen jälkeen upeat taideteokset täyttivät seuraavat avarat näyttelysalit.

Hauska pikkuseikka kiinnitti huomiomme – kaikki näkemämme upeat kellot olivat käynnissä ja oikeassa ajassa. Muutenkin kokoelman harmonisuuteen oli kiinnitetty paljon huomiota. Siellä täällä oli myös uusia teoksia vanhojen joukossa. Osa pisti silmään ympäristöönsä kuulumattomina, mutta humoristisin oli valtava mattopiiska roikkumassa katosta suuren itämaisen arvomaton yläpuolella.

Yksi erillinen huone oli omistettu art nouveau korutaiteilija ja lasimestari René Laliquen suunnittelemille esineille. Hän oli Gulbenkianin hyvä ystävä ja suunnitteli CG:lle myös koristeelliset ulko-ovet hänen Pariisin kotiinsa. Lalique oli myös yksi merkittäviä art deco -tyylisuunnan kehittäjiä.

Olimme tarkoituksellisesti kiinnostuneita vain CG:n itse keräilemästä kokoelmasta. Säätiö on jatkanut taiteen keräämistä perustamisestaan saakka nykypäivään. Se on museon modernin kokoelman puolella, joka ei meitä kiinnostanut. Poikkesimme kuitenkin katsomassa erillisen salin, johon oli kerätty säätiön 60-vuotisjuhlan kooste molemmista kokoelmista.

Ennen siirtymistämme säätiön 60-vuotisjuhlakokoelman saliin Juha kurkisti puhelintaan. Yöllä täyteen ladattu ja vielä aamulla hyvin toiminut laite oli kuitenkin täysin kuollut. Asia harmitti Juhaa sen verran, että keskittyminen juhlakokoelmaan jäi pintapuoliseksi.

Juhlakokoelmaan poimittujen teosten selityskorteista jäi mieleen, että Gulbenkian oli käyttänyt joitain nyt museoiduista tavaroista kotonaan. Esimerkiksi yhden suuren maton haalistuma selitettiin sillä, että sen yli oli kuljettu keräilijän asunnossa koko ajan samasta kohdasta, koska matto täytti koko huoneen.

Nina bongasi myös muutaman tutun tuotteen. Säätiö oli poiminut moderniin kokoelmaansa Alvar Aallon muotoilemista tavaroista koivurimoista tehdyn penkin, pari isoa versiota kaikille suomalaisille tutusta käyttökelvottoman muotoisesta maljakosta sekä lepotuolin 43 ja isopyöräisen tarjoilupöydän. Juhlakokoelman modernin osuuden menimme ohi MNAC-tahtia. Museon viileys oli jo jonkin aikaa häirinnyt Ninaa ja poistuimme museosta lämmittelemään auringossa.

Kuljimme takaisin kohti vanhaa keskustaa ja pistäydyimme El Corte Inglés -tavaratalon ravintolamaailmassa nappaamassa kevyen lounaan. Nousimme viereiseen Parque Eduardo VII -puistoon, joka on kahden leveän kävelytien halkoma loiva alamäki kohti Marquês de Pombalin patsasta. Kyseinen markiisi oli kuningas Josef ensimmäisen sisäministeri ja johtamistaidoillaan nosti Lissabonin jaloilleen vuoden 1755 tuhoisan maanjäristyksen ja tsunamin jäljiltä.

Kävelimme kalliiden hotellien ja merkkiliikkeiden reunustamaa Avenida da Liberdadea Baixaan ja nousimme jälleen puolet ylämäestä kohti kotikatuamme Rossion aseman rullaportaita. Kävimme illallistamassa asuntoamme vastapäätä olevassa Buenos Aires -ravintolassa.

Ravintola mainostaa saavansa Argentiinasta tuotua lihaa kaksi kertaa viikossa, joten päätimme syödä kunnon pihvit. Keskinkertainen toteutus potentiaalisesti hyvästä ateriasta, yhdessä lähes kaikkien tähän saakka kahdessa eri kaupungissa keräämiemme ruokakokemusten kanssa, sai meidät päätymään lopputulokseen, ettei Portugali suhtaudu ruokaan kovinkaan intohimoisesti.

6 kommenttia artikkeliin ”Calouste-mesta

  1. Kiitos upeista kuvista ja tekstistä jälleen. Olipa taideaarteita! Luulin ensin haaksirikkomaalausta Aivazovskyn teokseksi, varmaan viittaus Eremetaasiin vaikutti.
    Katselin tänään villa Mairean kuvia ja tässä museossa oli aivan sama matala
    rakennustyyli. Muutama koristelautanen toi mieleeni B Kaipiaisen, joten Symposium
    ei jäänyt ainoaksi, Oli selventävää ne teosten nimet kuvien jälkeen.

Vastaa