Kansai – Osaka

Matkamme alkoi jo lauantain puolella lähtiessämme iltakoneella kutistamaan aikavyöhykkeitä kohti nousevan auringon maata. Viiden jälkeen iltapäivällä lähtenyt reilun yhdeksän tunnin lento lähestyi Osakaa aamuyhdeksältä.

Osakan lahdella oleva Kansain lentokenttä oli sumuinen. Uudehkon Airbusin henkilökohtaiselle näytölle valittu koneen etukameran kuva oli lähestyessämme ensin aivan harmaana. Neljä kilometriä pitkän tekosaaren pää alkoi erottua sumusta infonäytön kertoessa olevamme enää reilun 200 metrin korkeudessa merenpinnan yläpuolella.

Heti astuessamme koneesta terminaaliin vievään putkeen meitä piristi vastaamme tulviva raikkaan kostea ilma. Seuraava piriste olivat terminaalissa kuuluvat heleät naisäänet. Kuulutuksia oli vain muutama, mutta tuntui kuin jokainen ohittamamme laite olisi jutellut meille. Myös rullaportaat sanoivat jotain niissä kulkeville.

Muutenkin terminaalin äänimaailma oli kuin pelihallista ja sitten vielä ne värit. Ohjetaulut olivat erittäin selkeitä, mutta englanniksi olevien tekstien etsiminen taustaltaan monivärisistä kylteistä oli ajoittain melko hidasta. Kaikki maahantulosvirkailijat olivat todella ystävällisiä ja – mahdollisesti – hymyileviä. Aina sitä ei tiennyt, koska joka toisella oli suun edessä paperinen leikkausmaski.

Jonotettuamme kaikki muodollisuudet läpi kävimme vielä jonottamassa Japan Rail Pass -lippumme junayhtiön lippupalvelusta. Kaikki jonot kulkivat melko nopeasti, koska erilaisissa univormuissa olevia virkailijoita pörrasi jonojen ympärillä järjestämässä toimintaa. Värikäs pimpeli-pompeli-teknologia kaikkialla ja ryhdikkäät univormupukuiset virkailijat loivat melko viihteellisen vaikkakin surrealistisen kokemuksen väsyneille matkalaisille.

Siltä varalta, ettei väriä olisi ollut muuten tarpeeksi, niin lentoasemalla oli jonkinlainen Pokémon-tapahtuma. Pääaulaa koristi kolmen kerroksen korkuinen Pikachu.

Kävimme vielä hiukan tankkaamassa jakamalla sushi-annoksen. Sen tilaaminen tapahtui ottamalla seinällä olevien annoskuvien vierestä haluttua annosta vastaava pahvilappunen. Lappu annettiin kassalle, joka antoi asiakkaalle hakulaitteen. Sen piipatessa – kiitettävän nopeasti – sai noutaa annoksensa. Tämän kojun tarjonta ei vielä ihan kisannut Suomessa syömämme tasossa.

Pähkäilimme aikamme värikkäiden junalinjataulujen edessä ja saimme ostettua automaatista liput kaupunkiin vievään junaan. Laiturilla oli aivan linjan väriä tunnustava todella hieno juna, mutta päätimme silti varmistaa kysymällä. Oheisen kioskin myyjä viittoikin laiturin toisen puolen raiteelle sanottuamme kohdeasemamme nimen. Sinne tuli hetken päästä New Yorkin metrojunaa muistuttava junavanhus, jolla kolistelimme yli viisikilometrisen sillan Kansain saarelta Osakan puolelle.

Metromaisessa junassa oli reittikartta, mutta siinä oli huomattavasti enemmän asemien nimiä kuin vastaavasti pysähtymiskohteita osoittavia palleroita. Tähystimme joka asemalla melko pienellä kirjoitettuja meille ymmärrettäviä nimiä, koska junassa ei ollut mitään näyttötauluja. Emme myöskään saaneet selvää poikkeuksellisen flegmaattisista ja puolikuiskaavista kuulutuksista.

Nina nukkui kaikki asemavälit havahtuen vain tiiraamaan nimiä pysähtyessämme. Vaihdoimme Tengachayan asemalla oikeaan metroon jälleen melko paljon pohdintaa ja jopa paria kyselyä vaatineen lipunoston jälkeen. Metrossa oli erittäin selkeät infotaulut ja kuulutukset myös englanniksi. Hotellimme tiedoissa luki sieltä olevan suoran yhteyden Kitahaman metroasemaan, joten lähdimme kulkemaan pitkiä käytäviä maan alla takaisin junan tulosuuntaan.

Uloskäynnin numero kuusi luota löytyikin ohje miten hotellin vastaanottoon noustaan kahdella hissillä katutason kautta. Daiwa Roynet Hotel Osaka-Kitahama on leveän – oletettavasti arkena vilkkaan – kadun varrella. Huoneemme ei ollut vielä valmiina, joten jätimme laukut hotellille ja lähdimme etsiskelemään lounaspaikkaa lähistöltä.

Kävelimme edestakaisin hotellin editse kulkevaa katua yrittäen saada tolkkua ravintoloiden pelkästään japaniksi olevista annoksista niiden vieressä olevien kuvien perusteella. Huvittavaa oli, että tasokkaampien – lue kalliimmilta näyttävien – ravintoloiden menujen väliotsikot olivat pelkästään englanniksi vaikkei annosten kohdalla ollut ensimmäistäkään länsimaista kirjainta. Niissä ei ollut kuviakaan, joten ohitimme ne nopeasti.

Eliminointiprosessin jälkeen päädyimme pieneen ruokalaan, jossa sai kerätä annoksensa erilaisista vaihtoehdoista tiskiltä. Ystävällinen kokki osoitteli annoksia sanoen niiden pääraaka-aineet englanniksi. Keräsimme kevyen lounaan annnokset ja nautimme ne pienen ruokalan intiimissä ilmapiirissä. Seinällä olevasta televisiosta tulvi höpötystä lukuisten henkilöiden pelleillessä studioon tuodun stoalaisen tyynen minihevosen ympärillä.

Kävimme vielä ostamassa supermarketista hiukan välipalatarpeita iltaa varten sekä hakemassa mukaan kahvikupposet todella mukavan tuntuisesta kuppilasta. Hotellilla kirjauduimme sisään. Moniosainen prosessi kulki erittäin sujuvasti superkohteliaan vastaanottovirkailijan toimesta ja laukkumme ilmestyivät viereemme kuin tyhjästä. Kaveri huolehti meidät hissiin saakka jääden itse aulaan kumartaen syvään, kunnes hissin ovet sulkeutuivat.

Huoneemme oli pieni, mutta toimiva. Lepuutimme lennon jäljiltä turvonneita jalkojamme kantapäät seinällä ja testasimme myös eriömme teknologiaa, johon kuului lämmitetty istuin. Sitten uni tuli väkisin ja otimme muutaman tunnin lepotauon.

Illalla nakersimme hankkimiamme hedelmiä, marjoja sa sipsejä suunnitellessamme seuraavien päivien ohjelmaa.

Vastaa