Aurinkoinen Nara

Rauhallisten aamutoimien jälkeen olimme ennen yhtätoista metroilleet Tennojin asemalle. Suunnitellessamme retkeä edellisenä iltana huomasimme, että oli täysin tarpeetonta valita junaa aikataulun perusteella. Pikajuniakin kulkee lähes Helsingin metron tahtiin. 

Japan Rail Passilla kätevin valinta Osakasta Naraan on Yamatoji Rapid Service. Kun hyppää kyytiin Tennojista, niin matka Naraan kestää reilun puoli tuntia. Sää oli mitä parhain auringon paistaessa lähes pilvettömältä taivaalta.

Nara oli Japanin pääkaupunki 700-luvulla. Jo asemalla näkyi ensimmäinen Sento-kun eli pieni buddhannäköinen hahmo, jolla on peuransarvet. Hahmo tilattiin Naran 1300-vuotisjuhliin Tokion taideyliopiston professorilta. Groteski hahmo näyttää sarvipäiseltä Elmeriltä; ”Be vewy vewy caweful – I have howns.”

JR-linjan asema on keskustan länsireunalla. Päätimme kopioida ystäviemme aiemmin käyttämän taktiikan ajaa bussilla itälaidalla olevaan puistoon ja palata sieltä takaisinpäin. Ajattelimme myös kopioida heidän kahvihetkensä rautatieaseman ranskalaisvaikutteisessa kuppilassa, mutta pitkä jono sai meidät tyytymään Starbucksista mukaan otettuihin kupposiin.

Aseman edustalta lähtenyt bussi pakkautui aivan täyteen. Pysäkeillä seistiin pitkään, koska kuuliaiset japanilaiset noudattivat bussissa lukevaa ohjetta istua paikallaan, kunnes bussi on kokonaan pysähtynyt. Vasta ovien auettua porukka alkoi ahtautua ulos kaikkien muiden lomitse. Se tuntui suomalaisittain todella hassulta varsinkin, kun onnikka oli niin täynnä, ettei siellä olisi mahtunut kaatumaan.

Meidän ei onneksi tarvinnut työntyä ihmismassan läpi ulos, koska bussi lähes tyhjeni puistoalueen reunalla. Paikalliset eivät kuitenkaan suunnanneet puistoon, joten heti lähtiessämme kulkemaan hiekkakäytävää tuli yllättävän rauhallista ja hiljaista.

Naran puistoissa kulkevat puolikesyt peurat katselivat hiekkakäytävän reunoilta turisteja odotellen kuka tarjoaisi niille keksejä, joita sai ostaa peurojen ruokkimiseen. Syöttäjän ympärille kertyi nopeasti pieni lauma. Katselimme huvittuneena yksinäisen miesturistin yrityksiä sekä syöttää että samalla kuvata peuroja. Kuvaamisesta ei tullut mitään peurojen änkeytyessä aivan kiinni. Yhtä syöttäessä toisen näykkivät vaatteista ja yrittivät tunkea kuononsa miehen laukkuun ruokaa etsien.

Ostimme pari pakettia peurojen keksejä, mutta ennen syöttämistä kävimme katsomassa Kasuga Taisha -temppeliä. Paluumatkalla Nina kokeili ensin syöttää yksittäistä peuraa ja sai nopeasti ympärilleen lisää karvaisia kerjäläisiä, jotka ensin hauskasti päällään kumarrellen pyysivät ruokkimista ja sitten nopeasti alkoivat töniä ja näykkiä, jos keksejä ei herunut riittävän nopeasti.

Keksien nopea piilottaminen ja tyhjien käsien näyttäminen pois kävellessä sai peurat menettämään mielenkiintonsa. Juha jakeli loppupuolen ensimmäisestä keksipaketista hiukan kauempana parille pienelle peuralle, jotka saivat myös nopeasti kilpailijoita.

Näimme myös peuran, joka mutusteli naisturistin kartan. Ilmeisesti keksit olivat loppuneet naiselta peuran mielestä kesken. Pieni ja hiukan pelokkaan oloinen (oletettavasti) kiinatar yritti pelastaa kartastaan edes osan kiskomalla sitä otuksen suusta.

Kävellessämme puiston halki näimme myös peuran, joka oli keksinyt loistavan tekniikan kerjäämiseen. Kun sille näytti kieltä, niin peura työnsi oman kielensä pitkälle ulos ja odotti kiltisti, kunnes sen päälle asetettiin keksi. Tekniikka oli niin tehokas, että peura rönötti maassa eikä viitsinyt peestata turisteja, koska syöttäjiä riitti.

Kävelimme jyhkeän Nandaimon-portin läpi Todaiji-temppelille. Kävimme sen sisällä ihailemassa maailman suurinta pronssista Buddhaa. Istualtaan viisitoistametrisen Buddhan kämmen on yli kaksi ja puoli metriä korkea. Ostimme temppelin myymälästä nätit pienet pyyhkeet, jollaisia japanilaiset pitävät aina mukanaan. Useissa yleisissä huojentumistiloissa ei ole lainkaan kuivauspaperia, pyyhkeitä tai puhaltimia käsien kuivaamiseen.

Seuraava kohteemme oli Isui-en eli musta puutarha. Osuimme onnekkaalla zen-suunnistuksella suoraan puutarhan portille, joka ei ole lainkaan helposti löydettävissä. Muihin nähtävyyksiin verraten hintava (n. 9 euroa) pääsymaksu kattaa myös viereisen museon, joka taas ei meitä kiinnostanut.

Kiertelimme melko pienen, mutta todella kauniin puutarhan ja nautimme macha-teetä ihan oikeassa teehuoneessa tatamilla istuen. Nina söi myös machan makuisen ja -värisen jäätelöannoksen. Hetki oli seesteinen ja japanilaiseen puutarhaan kuuluva veden solina melkein peitti ympäristön äänet. Tiukalla budjetilla matkaajien kannattaa jättää puutarha väliin, mutta meille se oli hintansa arvoinen.

Palattuamme keskuspuistoon Nina syötti toisen paketillisemme keksejä kolmelle peuralle Naran kansallismuseon nurmikolla. Nämä kerjäsivät kiltisti näykkien vain toisiaan vuoroaan odotellessaan. Ne myös uskoivat keksien loppuneen eivätkä lähteneet peesaamaan meitä poistuessamme.

Kävimme katsomassa ulkopuolelta Kofuku-jin temppelin ja viisikerroksisen pagodan, joka on Naran symboli. Laskeuduimme temppelikukkulan portaat Sarusawa-ike-lammen reunalle ja löysimme viereiseltä kadulta mukavan näköisen yaki-ravintolan. Yaki tarkoittaa kutakuinkin grillaamista ja pöydissä on keskellä lämpölevyt ruokien pitämiseksi lämpiminä.

Tilasimme yakitorin eli grillattua kanaa sekä kampasimpukoita ja letun, jossa oli päällä possua ja kananmunaa. Tästä satsista lettu oli ainoa, joka lätkäistiin lämpölevylle. Ruoka oli oikein hyvää ja hetken kuvittelimme kanan vaihtuneen porsaaksi. Sen verran makoisampaa oikea rasvainen kana on verrattuna tehokasvatettuun broileriin.

Kävelimme läpi Naramachin artesaanigallerian. Nina poseerasi kuvassa pöllön kanssa. Ei Juhan vaan ihan oikean pöllön, jota nuori nainen kannatteli paksulla nahkahanskalla suojatussa kädessään houkutellen asiakkaita viereiseen kahvilaan ja pöllömuseoon.

Päätimme suunnistaa pikkukatujen kautta kohti rautatieasemaa. Nina bongasi Brighton Tea Room -kyltin ja joimme hyvät kahvit toisessa kerroksessa olevassa miellyttävässä kuppilassa. Lähtiessämme hyvin englantia puhuva tarjoilija kysyi mistä tiesimme tulla heidän kahvilaansa. Aivan sattumaahan se oli.

Aurinko katosi horisonttiin ajellessamme junalla takaisin Osakaan. Kävimme vielä poimimassa ”lähikaupastamme” hedelmiä ja mansikoita hienon retkipäivän iltapalaksi.

Vastaa