Nikko

Aamiaisella Nina löysi ilokseen ”söhnätyt salaatit”. Koska hän kertoi tästä vasta kävellessämme rautatieasemalle, jäi kyseisen herkun sisältö Juhalle hiukan epäselväksi. Olimme matkalla päiväretkelle Nikkoon, jonka temppelialue on yksi maailmaperintökohteista. 

Kyseessä oli myös Japan Rail Passin viimeinen voimassaolopäivä, joten otimme toki siitä kaiken irti. Ensimmäinen etappi oli jo erittäin tutulla Yamanote-linjalla, joka on todella loistava tapa päästä kirjaimellisesti Tokion keskustaa ympäri. Parisatametrisiä junia kulkee muutaman minuutin välein ja pysäkkejä on kaikissa olennaisimmissa keskisen Tokion kaupunginosissa.

Ajoimme Tokion päärautatieasemalle, jossa nousimme uudenkarheaan Shinkansen-luotijunaan vuoronimeltään Yamabiko 45. Se halkoi enemmän tai vähemmän taajaan asutettua tasankoa upean aurinkoisessa säässä kolme varttia, kunnes cembalomainen intro edelsi kuulutusta saapumisesta Utsunomiyaan. Siellä siniliiviset tädit ja sedät ohjasivat lauman kuin paimenkoirat haukkuen ”Nikko, Nikko …” paikallisjunaan, joka lähti kahdeksan minuuttia asemalle astumisemme jälkeen.

JR Nikko Line operoi Utsunomiyan ja Nikkon väliä. Metrojunamaisissa vaunuissa istutaan seinien suuntaisilla penkkiriveillä ja seisomatilaa on todella paljon. Se tuntuu hiukan omituiselta ratkaisulta melkoista haipakkaa kulkevalle paikallisjunalle melko pitkien asemavälien reitillä. Onnistuimme ahtautumaan istumaan kohteliaiden japanilaisten tiivistäessä molemmille puolille.

Luotijunaa rempovampaa menoa kohti vuoristoa tasaisesti nousevalla radalla kesti toiset 50 minuuttia. Nikkon asemalla arvoimme hetken ostaisimmeko busseihin päiväliput, mutta laskimme yksittäisen menon ja paluun olevan halvempi kertalippuina. Emme aikoneet ajella temppelialuetta kauempana oleviin kohteisiin.

Bussimatka kuusi pysäkinväliä Nikkon pääkatua tuntui kestävän ikuisuuden. Reipas kävelijä olisi edennyt ruuhkaa nopeammin. Olimme ystäviltämme kuulleet ja myös lukeneet Nikkon ravintolatarjonnan köyhyydestä, joten Juha oli merkinnyt karttaan valmiiksi neljä netistä löydettyä vaihtoehtoa. TripAdvisorin ykköspaikka olisi ollut lähellä asemaa, mutta kolme muuta olivat sopivasti lähellä temppelialuetta.

Kuljimme ensin ohi yhdestä, koska sen edustalta ei löytynyt tekstejä kuin japaniksi. Kakkosvaihtoehto tarjosi lounaalla vain omeletteja ja kolmas oli suljettu. Palasimme sitten vain japaniksi tarjoilevaan paikkaan, jossa isäntä haki keittiöstä kokin, joka osasi muutaman sanan englantia. Nina selvitti pahimmat allergeenit mukaan varaamamme japanikielisen selityksen avulla. Tilasimme sekä nauta- että possuannokset voidaksemme jakaa niiden osia. Molemmat olivat aivan loistavan hyviä ja possu ehkä parasta koskaan maistamistamme.

Lähdimme kiipeämään rinnettä ylös temppelialueelle. Rinno-ji -temppeli oli vielä komeammin paketissa kuin Kioton Chion-in. Tämän vaaleanhohtoisen rakennuksen kylkeen oli maalattu kuva sen sisällä entisöitävästä temppelistä. Temppeliin pääsi myös sisälle katsomaan siellä olevia kolmea kullanväristä Buddhaa. Lisäksi suojarakennuksessa oli näköalakäytävä seitsemännessä kerroksessa, josta näki sekä ulos upeaan vuoristomaisemaan että sisälle ihailemaan temppelin uusittua kattoa.

Ennen kiipeämistä rinnettä ylöspäin pidimme kahvi- ja jäätelötauon läheisen museorakennuksen kahvilassa. Jatkoimme viisikerroksisen pagodan ohi Tosho-gu -shintopyhätölle, jonka kaikki rakennukset ovat upean värikkäitä, täynnä yksityiskohtaisia puureliefejä ja maalattuja kuviota. Kiipesimme myös päärakennuksen takana olevalle rinteelle, jossa on Togugawa Ieasun hauta. Hän oli nimenomaan se shogun, joka eristi Japanin muusta maailmasta ja perusti pääkaupungin Edoon eli nykyiseen Tokioon.

Kävimme myös kuuntelemassa lohikäärmeen itkua. Pienen Honjido-sivupyhätön katossa on Nakiryu eli Itkevä Lohikäärme. Se on saanut nimensä oudosta kaiusta, joka syntyy vain tietyssä paikassa. Tämän demonstroi pappi, joka kajautti kahta puukalikkaa yhteen ensin toisella puolella hallia. Siitä kuului ainoastaan kalikoiden ääni. Kajautus lohikäärmeen pään alapuolella loi pitkän ja valittavan kaiun, jota kutsutaan lohikäärmeen itkuksi.

Temppelialue alkoi tyhjentyä ja hiljentyä kello neljän jälkeen. Lähdimme palailemaan käänteisessä järjestyksessä eli ensin bussilla ja sitten paikallisjunalla. Niitä seurasi nautinnollista matkantekoa Shinkansenilla.

Kyytimme saapuu

Tokion asemalta etsimme jälleen Daimarun, jonka sulkemista ennakoivista herkkutiskien alennusmyynneistä poimimme vielä iltapalaa mukaan hotellille. Vielä pätkä Yamanotella ja Japan Rail Pass oli hoitanut hommansa.

Vastaa