Paellaa ja taidetta

Säätiedotus lupaili sadetta, mutta lähtiessämme asunnolta aurinko paistoi ja taivaalla oli vain poutapilviä. Kuljimme jälleen Rue Massena -kävelykadulle ja aloimme etsiä lounasravintolaa.

Ensimmäisenä tutustuimme Boccaccio-ravintolan listaan, joka pursusi meren herkkuja. Terassilla oli monessa pöydässä ruokailijoiden keskellä musta wokkia muistuttava vati, jossa oli paellaa. Listalla olikin tarjolla sekä liha- että merelliset versiot. Ruoka näytti niin hyvältä, että päätimme kokeilla.

Terassi oli niin täynnä, että meidät ohjattiin sisälle yläkertaan, joka osoittautui fine dining -ravintolaksi. Pöydillä oli tuplaliinat ja henkilökunta oli huoliteltua niin habitukseltaan kuin käytökseltäänkin. Hovimestari ohjasi meidät pöytäämme antaen ruoka- ja viinilistat. Hetken kuluttua hän palasi ottamaan tilauksemme, joka oli merellinen paella – ilman listalla siihen kuuluvia makkaroita. Juha tilasi myös pikkupullon valkoviiniä.

Tarjoilijamme toi ensin juomat ja asetti paellapannua varten pöydälle metallisen telineen, jonka alaosassa oli pirtupoltin. Ruoan saapuessa hän rakensi meille molemmille annokset valmiiksi huolehtien, että saimme lautaselle kaikkia tarjolla olevia meren herkkuja. Runsaiden annosten kasaamisen jälkeenkin pannuun jäi vielä noin puolet, jota poltin piti lämpimänä.

Se oli yksinkertaisesti parasta paellaa, jota kumpikaan meistä oli koskaan syönyt. Jo ensimmäinen annos olisi ollut riittävä, mutta kuin ajatuksen lailla paikalle sopivasti ilmaantuva tarjoilijamme kysyi maistuisiko meille lisää. Seuraava lautasellinen oli pelkkää nautiskelua, kunnes vatsa vain ilmoitti, ettei mahdu enää.

Tarjoilija toi jälkiruokalistat, mutta tilasimme vain kahvit ilmoittaen, ettei yksinkertaisesti ollut tilaa jälkiruoalle. Ystävällisen tarjoilijan hymyilevä vastaus oli: ”Meille käy täällä aina joskus sillä tavalla.” Annoksemme oli todennäköisesti arvokkain paella mitä tulemme koskaan maistamaan, mutta se oli täysin hintansa arvoinen.

Lähdimme vierimään kävelykatua länteen kohti päivän tutustumiskohdetta. Nina katseli ohittamiamme kampaamoita fiilistellen sopivalta tuntuvaa. Häntä oli häirinnyt, ettei hän ollut – sairastumisestaan johtuen – ehtinyt leikkauttaa otsatukkaansa lyhyemmäksi ennen matkaamme. Yhden kampaamon kohdalla tunnelma oli kohdallaan ja hän sai ystävällisen rouvan muotoilemaan etukutrinsa huimaa viiden euron korvausta vastaan.

Rantabulevardin kanssa samansuuntaisesti kulkeva Rue France oli leveältä osaltaan valtaisan työmaan kaventama siten, että kummallekin +33 6 45 75 20 75 jäi vain yksi todella kapea kaista suuntaansa. Olimme valinneet kävellä etelän puolella ja sen takia jouduimme tekemään ylimääräisen lenkin päästäksemme pohjoisen puolelle, koska pitkästä työmaasta pääsi läpi vain muutaman risteyksen kohdalla.

Lähdimme nousemaan rinnettä kohti Nizzan kaunotaiteiden museota (Musée des Beaux-Arts de Nice). Se on kaunis rakennus rinteessä Les Baumettes -kaupunginosassa. Ostimme vain kymmenen euron yhden päivän liput vaikka rouva tiskin takana yritti myydä meille viikon lippua, jolla pääsee kaikkiin museoihin – tai siltä se ainakin vaikutti listan pituuden perusteella.

Valtaosa museon kokoelmasta edusti 1800- ja 1900-luvun vaihteen ranskalaisten taiteilijoiden töitä. Tyypillisesti yhdelle taiteilijalle oli annettu yksi kokonainen huone, jossa pääsi tarkastelemaan hänen tyylinsä kehittymistä uran aikana. Suurin osa nimistä oli meille ennen tuntemattomia, mutta kokoelmassa oli myös yksittäisiä töitä kuuluisilta nimiltä – kuten esimerkiksi pari Picasson keramiikkatyötä.

Joukossa oli myös yksi Victor Hugon maalama taulu. Ainakin Juhan mielestä oli hyvä, että kaveri oli keskittynyt kirjoittamiseensa. Ehkä mieleenpainuvimpia olivat oudon kammottavat Gustav-Adolf Mossan työt sekä Jules Cheretin teokset, joiden kaikkien tunnelma oli kuin seesteisen hetken olisi juuri keskeyttämässä trombi, joka sekunteja maalauksessa näkyvän hetken jälkeen imisi kaiken mukaansa.

Museon kahdessa kerroksessa oli noin kymmenkunta keskivertoyksiön kokoista huonetta, joten taideähkyä ei päässyt syntymään. Lähdimme tyytyväisinä palailemaan keskustaa kohti tarkoituksena käydä ostoksilla Monipix-supermarketissa Avenue Jean Médecinillä. Pyörähdimme ensin marketin vieressä olevassa Etoile-kauppakeskuksessa. Siellä saimme idean nauttia vielä jäätelöannokset ja kahvit ennen ruokaostoksia.

Päätimme toteuttaa idean kadun vastakkaisella puolella olevassa Grand Café de Lyonissa, jonka suurehko terassi näytti kutsuvalta. Istahdimme kuitenkin sisäpuolelle, koska lähes kaikissa terassin pöydissä oli tupakoitsijoita. Miestarjoilijoiden otteissa oli pariisilaisen arrogantti tunnelma, joka ei oikein vedonnut meihin.

Vihdoin yksi heistä suostui huomaamaan uudet asiakkaat. Lueteltuaan jäätelötilauksemme Nina pyysi myös kahvit, johon vastaus oli, ettei kahvia tarjoilla kuuden jälkeen. Ranskaa tarjoilijan kanssa puhuvan Ninan ilme oli varsin epäuskoinen, koska hän luuli ensin tarjoilijan vitsailevan vaikkei se istunut muuhun käytökseen lainkaan. Kun kaverille selvisi, että kahvin puuttuminen saisi meidät lähtemään, hän kohautti olkapäitään ja lähti. Niin lähdimme mekin.

Jäätelöä tarjoavan kahvilan löytäminen osoittautui ylivoimaiseksi. Drinkkibaareja olisi ollut tarjolla runsaasti. Päädyimme syömään jäätelöt tutulla Grom-kioskilla. Kioskin karmaiseva espresso jäi kuitenkin Juhalta juomatta. Kauppakeikan jälkeen palasimme asunnolle ja antoisan päivän kävelykilometrit tuntuivat noustessamme portaita.

Vastaa