Avainsana-arkisto: San Francisco

Pakkautumista ja lentelyä

Vietimme viimeisen aamupäivän kaikessa rauhassa hotellissa. Kävimme ensin yläkerrassa aamupalasella ennenkuin pakkasimme loputkin tavarat ja kirjoittelimme postikortit. Ennen kahtatoista lähdimme huoneesta kaikkine kimpsuinemme. Respan Jesus heitti jälleen läppää kanssamme siitä miten paljon olimme tehneet ja sanoi haluavansa meidät oppaikseen, koska tiesimme varmasti enemmän kaupungista kuin hän.

Jätimme matkatavarat respan varastoon ja lähdimme etsimään lounasta. Tällä kertaa Searsille pääsi jonottamatta. Nautimme aivan loistavat rapukakut ja Cobb salaatit. Kuljeskelimme vielä Union Squaren lähitienoilla todella kuumassa kesäpäivässä katsellen kaupungin sunnuntaielämää, joka ei tuntunut poikkeavan mitenkään muista päivistä.

Palasimme hyvissä ajoin hotellille ja vietimme aikaa yläkerran klubissa ennen lähtöä lentokentälle. Olimme tilanneet respalta taksin etukäteen. Vähän ennen neljää siirryimme ala-aulaan ja saimme tavaramme säilöstä. Taksi tuli lähes ajallaan. Venäläinen kuskimme – pääteltiin hänen saamansa puhelun aikana käytetystä kielestä – kaahasi puolirämällä lotjallaan meidät ennätysajassa lentokentälle.

Pääsimme jonottamatta tekemään check-inin ja samoin läpi turvatarkastuksesta. Terminaalin kaupat oli nopeasti katseltu ja nautimme vielä välipalaa pikku kuppilassa ennen siirtymistä lähtöportille. Ostimme myös pikkupurtavaa vietäväksi mukaamme koneeseen, jotta meillä olisi jotain pureskeltavaa BA:n nälkälennolla. Istuskellessamme lähtöaulassa sinne tuotiin tyhjä pyörätuoli. Tuolia työnnellyt kaveri jutteli hetken portilla seisovan virkailijan kanssa. Keskustelun tuloksena virkailija kuulutti: ”Voisiko pyörätuolia pyytänyt henkilö nousta seisomaan?” Kuulutus hersytti yleisen naureskelun.

Lento lähti melkein ajallaan ja ruokatarjoilun jälkeen kone pimennettiin nukkumista varten. Juha katsoi elokuvan Pride and Glory ja Nina nauroi ääneen leffalle Marley and Me ennenkuin aloimme molemmat nukahdella. Yö tuli nopeasti itäänpäin lennettäessä.

Vuorokausi vaihtui – 20.4.2009

Vaikka jaloissa oli ”lentosukat” niin normaalisti tilavien kenkien pukeminen oli todella työlästä. Aamiainen jaettiin puolitoista tuntia ennen laskeutumista Lontooseen. Boeing 747 rysähti Heathrown kentälle ajallaan eli hiukan yli yhden.

Vaihdoimme terminaalia sisältäkin vahvasti dieselinkatkuisella lentokenttäbussilla. Kokemuksen kruunasi todella lujalla olevat kuulutukset. On todella vaikea pidellä nenäänsä ja tukkia korvansa yhtä aikaa. Turvatarkastuksessa oli edellämme itämaalainen herrasmies, joka ei ollut ilmeisesti matkustellut WTC:n jälkeen. Kun häneltä kysyttiin nesteistä, niin hän kaivoi matkatavaroistaan irrallisia pulloja. Yhden niistä hän sai jopa pitää.

Haahuilimme hetken pitkin terminaalia. Kellon mukaan meidän piti syödä jo lounas vaikka pää ei ollut ihan samaa mieltä. Valitsimme kuitenkin kunnon ruoat Caffè Italian valikoimista. Syötyämme jatkoimme terminaalin tutkimista kunnes lentomme portti selvisi.

Portin numero tuli näkyville suoraan ”Gate Closing” -tilaan 15 minuuttia ennen kuin portilla piti olla jo. Pääaulasta menee reippaasti kävellen 10 minuuttia kyseiselle portille. Sinne päästyämme liityimme jonon jatkoksi vain huomataksemme, ettei olisi ollut mikään kiire. Juha kommentoi asiaa boarding passia tarkistettaessa ja henkilökunta pahoitteli jonottajille hätäilyä.

Paikkamme olivat peräkkäiset ikkunapaikat, mikä oli hiukan erikoista, koska koneen täytyttyä Juhan viereen jäi kolmen istuimen penkissä tyhjä keskipaikka. Päätimme kestää olla erossa reilut pari tuntia. Myös portilta lähtöä sai odotella melko kauan. Sitten jonotettiin pitkässä letkassa muiden koneiden joukossa lähtölupaa. Koneita lähti vajaan minuutin välein ja silti odotus tuntui pitkältä ennenkuin oma vuoromme tuli. Pääsimme lähtemään liki puoli tuntia myöhässä.

Aurinko laskeutui tulenpunaisena lähestyessämme kotimaata. Laskeuduimme suomalaispiloteille tyypillisen pehmeästi Helsinki-Vantaalle puoli kymmeneltä. Viimeinen jännitysmomentti oli tuleeko matkalaukku samalla koneella. Hiukan jo alkoi mietityttää, kun lähes koko muu porukka oli omansa saanut ennenkuin tuttu kapsäkki pulpahti näkyville. Ainoa menetys oli juuri ennen lähtöä laukun ympärille hankittu varmistushihna, joka ei tullut perille.

Kultaiset portit

Sumun vauhti on uskomaton. (Videota ei ole nopeutettu.)Heräilimme jälleen ilman isompia kiireitä. Päästyämme ulos hotellista kävimme katsomassa olisiko Searsille taas jonoa – ja olihan sitä. Teimme pikaisen shoppauskierroksen Macy’sillä. Juha kävi eri talossa, koska tokihan miesten tavarat ovat kokonaan eri rakennuksessa kuin naisten. Veimme vielä Ninan saaliin takaisin hotelliin ennenkuin kävimme aamiaisella Lori’s Dinerissa. Jo aamupäivällä huomasi, että tästä tulisi reissun lämpöisin päivä. Market Streetillä loikkasimme bussiin, joka vei meidät lännemmäksi kuin missä olimme aiemmin käyneet.

Nousimme bussista Golden Gate -puiston kohdalla ja kävelimme vilkkaalta kadulta suoraan luonnon helmaan. Tulimme puistoon Conservatory of Flowers -kasvihuoneiden kohdalta. Emme kuitenkaan menneet sisälle vaan ihailimme jo ulkopuolellakin valtaisaa kukkaloistoa. Kävelimme lauantaipäivää viettävien ihmisten joukossa. Osa oli vain kävelyllä, mutta monet olivat piknikillä kaikki tykötarpeet mukanaan. Huomasimme eräässä pensaassa todella pienen linnun, jolla oli pitkä suora nokka. Lintu pyrähti lentoon ja pörräsi hetken paikallaankin ennenkuin katosi näkyvistämme. Se oli meille molemmille ensimmäinen kerta nähdä kolibri luonnossa.

Olimme saaneet viinireissun oppaaltamme Ericiltä vinkin, että de Youngin museon näkötorni olisi hyvä ja ilmainen käyntikohde. Museon ovella oli pinnallinen turvatarkastus. Vartija halusi vain nähdä mitä meillä oli pikku repuissamme. Näkötorniin oli todellakin vapaa pääsy ja nousimme hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Tornista on upeat ja täyslasiseinistä johtuen esteettömät näköalat joka suuntaan. Näimme miten sumurintama ulottui mereltä lahdelle saakka.

Laskeuduttuamme tornista kävelimme läheiseen Japanese Tea Garden -puutarhaan. Se on pienehkö eristetty alue puiston sisällä, jossa kaikki on varsin japanilaista. Kirsikkapuut kukkivat ja muutenkin kaikki värit olivat todella voimakkaita. Tämä oli varmaan paras vuodenaika vierailla puutarhassa. Paikka olisi varmasti zenmäisen rauhallinen, jos se olisi K-18. Lasten mellastus ehkäisi tehokkaasti rauhan tunnetta.

Nautimme teetä puutarhan teehuoneessa katsellen sorsien uiskentelua lammessa ja kuunnellen pienten vesiputousten solinaa – mitä sitä nyt kuuli yleismetelin ylitse. Teen kanssa tarjoiltiin pieni kipollinen erilaisia snacksejä. Jotkut niistä olivat niin tulisia, ettei tehnyt mieli toista. Kipossa oli myös maukkaita keksejä sekä tämän nimenomaisen puutarhan entisen pääpuutarhurin keksintöjä eli onnenkeksejä. Kumma kyllä molemmissa oli sisällä täsmälleen sama ennuste tulevien liiketoimien onnistumisesta.

Puutarhasta lähdettyämme suunnistimme ulos puistosta ja kuljimme muutaman korttelivälin Fulton Streetiä päästäksemme poikittaisliikenteen bussin pysäkille. Päästyämme risteykseen oikea bussi tulikin heti. Meillä ei ollut tasarahaa bussilipuihin ja kuskeilla ei ole vaihtorahoja, koska kaikki rahat menevät suoraan keruukoneen syövereihin. Onneksi lähipenkillä istuva rouva tarjoutui rikkomaan vitosemme ja saimme maksettua matkamme.

Bussi vei meidät muutaman kilometrin matkan Golden Gate -puistosta Golden Gate -sillan luo. Sumu oli melkein hälvennyt ja kävelimme upeassa auringonpaisteessa, joskin tuulisessa kelissä, yli kaikkiaan reilun kahden kilometrin mittaisen sillan. Näimme miten aloittelevat lainelautailijat odottelivat sillan kupeessa ulkomereltä aukon läpi puristuvan veden nostattamia aaltoja. Lahdella hurjastelivat purjelautailijat sekä leijamaisen vetovarjon perässä roikkuvat lautailijat. Lahdella oli myös lukemattomia purjeveneitä.

Kaupungin suunnasta lensi siltaa kohti helikopteri, joka ylitti sillan sen pystytolppien välistä. Hetkeä myöhemmin toinen helikopteri lensi sillan alitse kohti ulkomerta. Koko aika vieressämme jyrisi kuusikaistainen liikenne. Näimme myös kahden haukan lentävän sillan yllä. Toinen pysytteli täysin paikoillaan tuulessa ja tarkkaili Marin Countyn puolen rannan kukkuloiden maastoa saaliin toivossa. Bongasimme myös merileijonan, joka sukelteli keskellä laivaväylää.

Pidimme tauon Marin Countyn puoleisessa päässä olevalla näköalatasanteella ja katselimme miten tuuli toi valtavan sumurintaman avomereltä lahdelle. Sumu ylitti myös rannan kukkulat noudatellen aavemaisesti maaston muotoja. Hetken kuluttua koko silta melkein katosi näkyvistä. Tauon jälkeen lähdimme kävelemään takaisin sillan yli.

[youtube_43]r8uCnjTBqNw[/youtube_43]

Sumun vauhti on uskomaton. (Videota ei ole nopeutettu.)

Paluumatka oli kuin olisimme kulkeneet aivan eri paikassa. Näkyvyyttä oli parhaimmillaan noin 300 metriä ja heikoimmillaan alle sata. Sillan pylväät tulivat hitaasti näkyville niitä lähestyessä kadoten jälleen näkyvistä melko nopeasti ohitettuamme ne. Riippusillan tukikaapelit näyttivät roikkuvan ilmassa painovoimaa uhmaten. Kuulimme laivan sumutorven muutaman kerran. Kuulohavainnon mukaan se alitti sillan ylityksemme aikana.

Saavuttuamme takaisin sillan San Franciscon puoleiseen päähän kävimme katsomassa siellä olevan rihkamamyymälän valikoimaa. Liike oli kuitenkin juuri sulkemassa ja poistuimme ostamatta mitään. Odotellessamme bussia Juha laski kolikot taskustaan ja Ninalta löytyneen kolikon avulla saimme tasarahan bussilippuihin. Ensimmäinen bussi vei meidät ulos Presidion alueelta ja poistuessamme bussista kuski osoitti missä keskustaan menevä bussi pysähtyy. Itse pysäkki oli helppo havaita katumerkinnöistä, mutta jonkin aikaa meni ihmetellessä mikä bussi siinä pysähtyy. Sitten huomasimme lyhtypylvään kylkeen maalatun pienen merkinnän. Seuraava bussi veikin meidät sopivasti Union Squarelle.

Kävelyinnostuksessamme olimme tyystin unohtaneet syödä lounasta ja nyt oli jo melkoinen nälkä. Kuljimme hotellimme naapurikortteleita etsien sopivaa illallisravintolaa, kunnes löysimme Grand Cafen. Nimi ei ole yliampuva. Paikka on upea. Päädyimme molemmat samoihin valintoihin ruokalistalta. Tilasimme alkuruoksi parsakeittoa ja pääruokana oli kampasimpukoita. Varsinkin pääruoka oli todella herkullista. Jätimme tällä kertaa jälkiruoat väliin, koska listalla ei ollut mitään erityisen houkuttelevaa.

Palattuamme hotellille koimme pienen hätkäytyksen, kun kumpikaan korttiavaimistamme ei avannut huoneemme ovea. Haimme aulasta uudet kortit ja pääsimme sisälle. Nina päätti vielä pakata mahdollisimman valmiiksi seuraavan päivän kotiinlähtöä varten.

Metsään meni

Nautinnollisen ja kiireettömän aamun kohokohta oli tarkoitus olla aamiainen Sears Fine Foodsilla. Kun tulimme paikalle, niin jono ulottui sisältä saakka seuraavaan kadunkulmaan. Kurvasimme suosiolla Lori’s Dineriin, joka ei todellakaan ollut huono vaihtoehto sekään.

Maittavan aamiaisen jälkeen talsimme Market Streetille ja suoraan kohdalle osuneeseen museoratikkaan. Koska meillä oli runsaasti aikaa, Nina halusi nähdä Embarcadero Centerin, jossa Juha oli haahuillut edellisenä päivänä. Jäimme ratikasta reilusti ennen lauttaterminaalia ja talsimme läpi neljän korttelin kokoisen alueen. Meillä oli myös aikaa katsastaa uudelleen lauttaterminaalin herkkukaupat ennen ilmoittautumista mukaan retkelle punapuumetsään. Saimme odotella vielä tovin ennen kuin oppaamme Chris ilmaantui paikalle ja keräsi porukan kokoon.

Bussimme oli niinikään myöhässä, joten odotellessamme Chris kertoi mielenkiintoisia asioita alueen historiasta ja suurten maanjäristysten – varsinkin 1906 – tuhoista. Chris on syntyperäinen sanfranciscolainen ja selvästikin hippisukupolven lapsi. Hän oli opiskellut taidekorkeakoulussa, mutta puheista päätellen elämän täyttivät vaimo, surffaus, ulkoilu, hyvä ruoka ja hauskanpito – eikä välttämättä tuossa järjestyksessä.

Bussimme saapui ja tumma kuskimme Levi väläytti anteeksipyytävästi leveän valkoisen hymyn kaikille retkeläisille. Kuten edelliselläkin retkellämme oppaamme aloitti kertomalla kaupunginosista, joiden läpi ajoimme. Edellisen reissun oppaamme Eric oli asunut kaupungissa kahdeksan vuotta ja hänen mittavat tietonsa olivat tilastomaisia. Kaupungin oma poika Chris kertoi asiat paljon henkilökohtaisempina. Kaikki etäisyydetkin mitattiin kuulemma Nick’s Tacos -kuppilasta alkaen, koska sieltä saa maailman parhaat tacot.

Ylitimme jälleen Golden Gate -sillan. Sitten bussi nousi todella jyrkkää rinnettä sillan avomerenpuoleiselle rinteelle ja pysähtyi näköalapaikalle. Noustuamme bussista saimme ihailla upeaa näkymää itse sillalle ja ulos avomerelle. Kuvaussession jälkeen kurvasimme alas Sausalitoon. Sieltä poimittiin mukaan aamupäivän kaupunkikiertueella olleita retkeläisiä. Hetken kuluttua matka jatkui luoteeseen kohti Muir Woodsin suojelualuetta.

Valtatie muuttui ensin pikkutieksi. Pikkutie muuttui mutkaiseksi ja lopulta mutkatie muuttui liki tyhjän päällä kiemurtelevaksi hädintuskin kahden kaistan levyiseksi – ilman kaiteita. Aivan loistava tie motoristille, kunhan ei ole korkeanpaikankammoinen. Näkymä kiemuraiselta tieltä. Levi kieputti rattia kuin orava käpyä syherön tiukoissa mutkissa. Chris kertoi, että monet saavat metsässä kulkiessaan hengellisen kokemuksen, johon yksi ikkunan vieressä rotkon puolella istuvista iäkkäämistä retkeläisistä laukaisi ”minulla on sellainen juuri nyt”.

Saavuttuamme Muir Woodsiin Chris jakoi meille pääsyliput ja sanoi muutaman sanan reittivaihtoehdoista puistossa, koska hän ei saisi opastaa puiston sisällä. Saatuamme tietää mihin mennessä pitäisi olla takaisin bussilla lähtivät retkeläiset kukin omaa tahtiaan katselemaan puistoa. Kuljimme kiireettömästi stadionin tornin korkuisten puiden seassa hengittäen uskomattoman puhtaan tuntuista ilmaa. Vieressä solisi kirkasvetinen vuoripuro. Tunsimme itsemme kääpiöiksi taikametsässä.

Kävelytie oli tasainen ja paikoitellen joko asfaltoitu tai lankkukäytävä. Päätimme kiertää merkityistä reiteistä pisimmän. Päästessämme lenkin ääripäähän tajusimme, että se on noin neljän kilometrin mittainen ja aikaa ei olekaan ylenmäärin. Samalla kävelytie kiipesi ylös rinteelle ja muuttui poluksi. Kuljimme polkua melko reipasta tahtia tietämättä kuinka paljon tuloreittiä enemmän se kiemurtelisi. Olimme kuitenkin parkkipaikalla ruhtinaalliset neljä minuuttia ennen ilmoitettua bussin lähtöaikaa. Emmekä olleet edes viimeiset. Bussi pääsi lähtemään myöhässä odotettuaan yhtä yksinäistä naista palaavaksi metsästä. Chris kysyi porukalta näkyikö villieläimiä ja eräs vanhempi mies vastasi: ”ei muita kuin vaimoni”.

Poistuimme puistoalueelta vähemmän hengästyttävää, mutta silti upeassa maisemassa kulkevaa pikkutietä. Suuret kanervapensaat peittivät rinteitä värjäten ne kukinnoillaan. Tien pientareita värittivät sinapinkukinnot. Nousimme jälleen kukkulan laelle ja pysähdyimme näköalapaikalle, jossa oli tarkkailubunkkereita toisen maailmansodan ajoilta. Kukkulalta lähti kapea kaiteilla varustettu kävelypolku aivan meren yllä roikkuvalle kielekkeelle. Rinteillä villinä kasvava salvia tuoksui voimakkaasti. Näköala oli sellainen, että Juha sanoi oppaalle tajuavansa nyt mitä jenkkien sana ”awesome” tarkoittaa. Vastaus oli mitä kalifornialaisin: ”Yeah it’s awesome, dude.”

Paluumatkalla kohti Sausaliton venesatamaa, josta paluumatkan lautta lähtisi, Chris piti tauon puhumisesta ja laittoi musiikin soimaan. Ensimmäinen kappale oli – tottakai – Hotel California. Sitä seurasi pari Neil Youngin biisiä ennenkuin Chris katkaisi musiikin ilmoituksella, että emme ehtisi lautalle. Saapuessamme lauttasatamaan näimme todellakin lautan irtautuneen laiturista ja suuntaavan ulos lahdelle. Vaihtoehtoja punnittiin hetken porukalla ja päädyttiin palaamaan bussilla kaupunkiin takaisin, koska seuraava lautta lähtisi vasta yli tunnin kuluttua. Pienenä ”korvauksena” paluumatkalla Chris kierrätti bussin kulkemaan läpi viktoriaanisen kaupunginosan ja kertoi siellä lisää kaupungin historiasta.

Poistuimme bussista lauttaterminaalin lähellä ja päätimme seurata Chrisin suositusta lähiseudun ravintoloista. Patikoimme rantabulevardilla olevaan Chaya-ravintolaan ja onnekkaasti saimme pöydän ilman varaustakin. Palvelu oli jälleen ystävällistä ja osaavaa. Tilasimme alkuruoaksi annoksen päivän erikoista sushia, jossa oli lisukkeena kobe-nautaa. Tämä hiukan erikoinen ruokalaji oli aivan taivaallisen hyvää. Pääruoat eli Ninan lammas ja Juhan alaskalainen ruijanpallas olivat niinikään herkullisia. Kokemuksen täydensivät maittavat jälkiruoat.

Olimme jo edellisenä iltana varanneet liput komediaklubille, jossa esiintyisi stand-up koomikko Jake Johannsen. Meillä oli mukana varausnumeromme, mutta klubin osoite oli jäänyt hotellihuoneeseemme. Ravintolan tasosta kertoo se, että Juhan kysyessä voisiko joku mahdollisesti kurkata netistä missä Jake Johanssen esiintyy tänään, vastaus ”tottakai” tuli silmää räpäyttämättä. Muutaman minuutin kuluttua tarjoilija toi lapun, jossa oli klubin nimi ja osoite.

Kävelimme muutaman korttelin matkan Punchline Comedy Clubille, joka on erikoisesti kaksikerroksisen parkkitalon kattotasanteella. Illan aloitti elviscostellomaisesti pukeutunut Moshe Kasher, jonka hulvattomasta komiikasta suurin osa perustui siihen miten hän ei juutalaisena tajua kristillistä käsitystä taivaasta ja helvetistä. Seuraavana esiintyi John Hoogasian, jonka tajunnanvirtana purskeileva puolittain itseinhoinen komiikka oli vain ajoittain ymmärrettävää ja hetkittäin hauskaa.

Illan päätähti oli jo vuosikausia alan huipulla ollut Jake Johannsen. Hänen elämänläheinen ja älykäs huumorinsa kirvoitti valtaisia naurunryöppyjä ja spontaaneja aplodeja koko esityksen ajan. Jututimme mukavalta vaikuttavaa kaveria lyhyesti vielä ulko-ovella poistuessamme. Ilta oli jo sen verran pitkällä, että nappasimme taksin ja olimme takaisin hotellilla ennätysajassa johtuen yllättävän hiljaisesta liikenteestä. Silti nukkumaanmenoaika oli toistaiseksi myöhäisin koko reissulla.

Shoppailua ja haahuilua

Heräsimme kiireettömään aamuun. Kiireettömyys johtui siitä, ettei Macy’s aukea ennen kymmentä. Kävimme yläkerran ”aamiaisella” ennenkuin Juha päästi Ninan irti shoppailukierrokselle. Union Squaren nurkalla lähdimme eri suuntiin.

Nina kävi ensin Victoria’s Secretillä, mutta se on salaisuus. Sitten hän käytti tunteja tutustuakseen valtavankokoiseen Macy’s -tavarataloon. Saaliina oli muutama T-paita ja tuubi luonnonmukaista rauhoittavaa kasvonaamiota – joku sienihommeli.

Juha käveli siksakkia Financial Districtin, Embarcaderon ja South Beachin alueella ottaen tunnelmaa kaupunkiin upean lämpimässä pilvettömässä auringonpaisteessa. Kilometrejä kertyi varmaan toistakymmentä. Vaikka reitille osui muutama kauppakeskuskin niin saalista ei kertynyt. Lama näkyi selvästi tyhjien liiketilojen määränä, joita oli useita esimerkiksi suuren, mutta ankean, Embarcadero Centerin galleriakäytävien varrella.

Embarcaderon rantabulevardilla lauttaterminaalin edessä on puistoalue, jonka jakaa kahtia Market Streetin lopussa oleva kävelykatuosuus. Kävelykadulla oli kokoelma myyntikojuja, joissa myytiin kaikenlaista rihkamaa. Puiston suuremmassa osassa istuskeli kaupunkilaisia nauttimassa kauniista päivästä. Puiston pienempi osa oli kuin yhteisestä sopimuksesta kodittomien lepopaikka. Heitä istuskeli viltteihin kietoutuneina siellä täällä. Katua reunustavien puiden alla oli täyteen lastattujen ostoskärryjen parkkialue. Niitä oli enemmän kuin kodittomia paikan päällä. Ilmeisesti omistajat olivat lähiseudulla tienaamassa.

Kahden aikoihin viestittelimme puolin ja toisin. Nina suostui irtautumaan shoppailusta lounaan ajaksi. San Francisco Shopping Centerin erikoisuus ovat kaarevat liukuportaat. Toisella shoppauskierroksella – tällä kertaa Nordstromille – ei saalista kertynytkään. Mieleenjäävintä oli helpotushuoneen eteinen eli lounge, joka oli kuin olohuone sohvineen ja nojatuoleineen.

Eri suunnilla haahuillun päivän päätteeksi kävimme hakemassa iltapalaa läheisestä Jack In The Box -pikaruokalasta.

Naparetkellä

Herätys oli 5:30. Se ei kuitenkaan haitannut, koska takana oli jälleen hyvin nukuttu yö. Aamutoimien jälkeen lähdimme aamiaiselle aiemmin bongaamaamme Lori’s Dineriin vain korttelin verran alamäkeen Market Streetin suuntaan hotellilta. Olimme paikan ensimmäiset asiakkaat. Palvelu oli ”kaverillista” ja todella ystävällistä. Ruoka oli myös erittäin hyvää, joten taas löytyi uusi suosikkipaikka.

Museoratikka meni juuri ohi saapuessamme Market Streetille, joten hyppäsimme seuraavaan kohdalle osuneeseen kulkimeen, jonka keulassa luki Ferry Plaza. Se sattui olemaan sähköbussi. Kuski oli toistaiseksi ynsein kohtaamamme palveluammatin harjoittaja. Onneksi ei tarvinnut kuin saada liput.

Saimme odotella hetken lauttasataman edustalla ennekuin paikalle ilmestyi punatakkinen nainen, jonka ympärille alkoi kokoontua porukkaa. Menimme lähemmäs ja kuten arvelimmekin, kyseessä oli ilmoittautuminen edellisenä päivänä varaamallemme viinitilakierrokselle Napa Valleyhin. Jouduimme odottelemaan vielä tovin ennenkuin pikkubussimme ja oppaamme saapuivat.

Oppaamme Eric oli myöhässä, koska hänet oli hälytetty viime hetkellä retken alkuperäisen oppaan jouduttua jäämään pois. Viivästys ei kuitenkaan ollut pitkä, koska hän asuu aivan lauttasataman lähellä. Ajaessamme läpi kaupungin pohjoiseen Eric kertoi mielenkiintoisia yksityiskohtia kaupungista. Esimerkiksi, että itse kaupungissa on enemmän lemmikkikoiria kuin lapsia, koska asuntojen hintatason ja elämisen tason takia lapsiperheet muuttavat asumaan lähikuntiin. Eric oli muutenkin melkoinen tietotoimisto ja kuulemma vastaus löytyisi iPhonesta, jos hän ei muuten tietäisi.

Ylitettyämme Golden Gate -sillan oppaamme kertoi vastaavasti vauraan Marin Countyn -alueen halusta säilyttää suurin osa maistaan luonnontilaisina. Siksi siellä vastustetaan uusrakentamista eikä kunta ollut halunnut San Franciscon metron (BART) ulottuvan alueelleen. Kunnassa asuu esimerkiksi sellaisia kuuluisuuksia kuin George Lucas ja Francis Ford Coppola.

Napan laakso tuottaa vain noin 4% USA:n viinituotannosta, mutta se on kuuluisin viinialue, johtuen joidenkin alueen tuottamien viinien korkeasta laadusta. Puolentoista tunnin ajomatkan jälkeen oli ensimmäinen pysäkki Domaine Chandon -viinitilalla. Kuten nimi kertoo tila on ranskalaisen shampanjavalmistajan omistama. Tilan hienosti maisemaan sulautuvat rakennukset on suunnitellut firma, joka on erikoistunut luonnonsuojelualueiden rakennusprojekteihin.

Odotimme, että paikallisoppaamme olisi ”Maanalainen armeija iskee jälleen” -tyylillä englantia puhuva maahanmuuttaja, mutta ryhmäämme lähti vetämään punakka jenkki nimeltä Mark. Kaverin rehvakkuus oli sitä luokkaa, että epäilimme hänen hakeneen tunnelmaa tilan tuotteilla jo ennen saapumistamme. Kierros viinisäiliöiden seassa oli enemmän viihteellinen kuin informatiivinen. Sama meininki jatkui tilan kuplivien tuotteiden maistiaisissa. Tila tuottaa kaikki Pohjois-Amerikan markkinoiden Chandon-kuohuviinit ja ne ovat todella hyvälaatuisia.

Seuraavaksi ajelimme noin kolme varttia V. Sattui-viinitilalle. Tilalla pidettiin myös lounastauko ja sitä varten sai ostaa tilan herkkupuodista muonaa. Myynnissä oli erilaisia salaatteja sekä panini-tyyppisiä leipiä. Päädyimme lihapullaleipiin ja tomaatti-mozarella-salaattiin. Nautimme hankintamme piknik-tyylisesti tilan puutarhassa. Viinien maistaminen tilalla jäi osaltamme väliin, koska homma näytti olevan varsinaista liukuhihnatouhua ilman sen kummoisempaa esittelyä.

Seuraava kohde olikin vaihtunut ja ajoimme noin sata metriä maantien toisella puolella olevalle parkkipaikalle. Kohde oli Flora Springs -nimisen viininvalmistajan myymälä. Maistelutilassa soi musiikki kuin diskossa ja viinit olivat heikkoa halpiskamaa. Pysähdyksen parasta antia oli omatoiminen käyntimme viereisessä Dean & DeLuca -myymälässä. New Yorkin matkakertomuksen lukeneet muistanevat, että D&D on kaikkien delien eli herkkukauppojen äiti. Poimimme mukaan pari teenhaudutuslusikkaa ja paketillisen hawaijilaista Kona-kahvia.

Viimeinen viinitilakohteemme oli Andrettin viinitila. Kilpa-ajaja Mario Andretti osti tilan lopetettuaan aktiiviuransa. Itse hän ei asu Kaliforniassa, joten miehestä näkyi vain nimi ja kuvia myyntitilan seinillä. Tilan viinit olivat melko hyviä ja varsinkin Pinot gris -valkoviini oli suorastaan erinomainen. Kyseisen viinin lisäksi tilalta jäi parhaiten mieleen hieno suihkulähde ja lainaus Mario Andrettilta: ”Jos kaikki tuntuu olevan hallinnassa, niin kuljet liian hitaasti.”

Viimeinen etappi bussilla oli ajo Vallejon satamaan, jossa nousimme vuorolaivaan. Koska kuljimme iltapäiväruuhkaa vasten, oli lautta melkein tyhjä retkeläisiä lukuunottamatta. Se huristeli 50 minuuttia lahden yli takaisin San Franciscon lauttaterminaaliin, josta retkemme oli alkanutkin. Terminaalista purkautui lautalle iso joukko töistä kotiin palaavia. Hyvästeltyämme Ericin siirryimme tutkimaan lauttaterminaalin tarjontaa.

Upea Ferry Building on vuodesta 2004 ollut kauppakeskus. Sitä ennen rakennus oli melkein unohdettu 50-luvulla rakennetun korotetun valtatien taakse. Valtatie romahti vuoden 1989 maanjäristyksessä ja nyt rakennuksen editse kulkee uusittu Embarcadero rantabulevardi. Terminaalissa on putiikkeja ja kuppiloita joka lähtöön. Ihastelimme selvästikin tuoreita luomuhedelmiä ja -vihanneksia.

Päätimme ottaa kupposet ennen patikointia takaisin hotellille. Istahdimme Imperial Tea Court -teekuppilaan ja tilasimme oolong-teetä ja dim sum -kokoelman. Dim sum on kiinalainen tapas eli pieniä välipaloja. Kuppilan menussa oli naposteltavia vain noin sivun verran ja teelaatuja oli monta sivua kuvauksineen aivan kuin viineistä. Nautittuamme antimet Nina sai seikkaperäisen opastuksen eri oolong-laatuihin taskukokoiselta myyntimieheltä, joka selvästi tiesi mistä puhui. Ostimme myös mukaan paria erilaista oolong-teetä.

Patikoimme terminaalilta kohti hotellia ensin pitkin Market Streetiä. Kävimme matkalla ihastelemassa vuonna 1875 avatun ja 1906 maanjäristyksen jälkeen uudelleenrakennetun Palace-hotellin aulatilojen upeita puitteita. Paikan vakioasiakkaisiin kuuluivat aikoinaan mm. Sarah Bernhardt, Oscar Wilde ja Rudyard Kipling.

Valitsimme illalliskohteeksi jo kerran testaamamme Sears Fine Foods -ravintolan. Saimme heti pöydän liki täydestä salista. Päädyimme tilaamaan kobe-purilaiset. Kobe-naudanliha on sellaista tavaraa, ettei sitä tietääksemme saa Suomesta edes rahalla. Aivan fantastisen hyvän illallisen jälkeen oli mukava palata hotellille.