Aurinko tervehti meitä pilvettömältä taivaalta heti aamusta. Hotellin aamiaisbuffet oli pitkä pöytä tungettuna ravintolasalin sivukäytävään. Kulkutilan kapeus pakotti joko odottamaan vuoroaan tai tutustumaan normaalia läheisemmin muihin hotellin asiakkaisiin. Tarjonnassa sinänsä ei ollut moittimista, mutta kokonaisuudesta jäi jotenkin ”amatöörimäinen” tunne.
Päivän ajomatka noudatteli tietä numero 19 käytännössä koko päivän. Tien kunto taasen kävi läpi kaikki variaatiot biljardipöydän ja hampaiden irroituksen väliltä. Liikennettä oli paikoitellen jopa enemmän kuin edellisen päivän rekkarännissä. Tie kulki aiempaa enemmän kylien läpi, joten nopeus vaihteli satasen ja viidenkympin väliä – paitsi paikallisilla, jotka porhalsivat joidenkin kylien läpi pahemmin hidastelematta. Välillä oli pakko mennä mukana välttääkseen uhkarohkeita ohituksia tai takarenkaassa roikkujia.
Työhevonen tuntuu olevan edelleen käypänen kapine paikallisille maajusseille. Edellisenä päivänä olimme nähneet perinteistä hevonen-aura-mies-kyntämistä ja tänään jonotettiin satasen alueella vuoroa ohittaa hevosen vetämät lantakärryt. Muutenkin agraari-Puolassa tuntuu luonnon läheisyys.
Näimme todella monta haikaranpesää asukkeineen sähkötolppien päissä, joihin oli asennettu teräsritilät pesiä varten. Bug-jokea ylittävän terässillan kupeessa lensi haikara niin läheltä, että hetken jo luulimme sen pyrkivän kyytiin. Kukkia rakastava Nina oli innoissaan ilmeisen samanhenkisistä puolalaisista. Näyttää kuin kukkapuskista pidettäisiin parempaa huolta kuin asumuksista.
Ainoa poikkeama tieltä 19 oli kolmisenkymmentä kilometriä ennen Lublinia. Kävimme tutustumassa Zamoyski-museoon Kozlowkassa. Se on yhden 1800-luvun alkupuolen mahtisuvun kartanotila, jossa on upea puutarha – erityisesti ruusutarha. Mannerheim kaveerasi Puolan aikanaan Zamoyski-suvun vesojen kanssa. Museoon ei noin vaan mennäkään sisälle. Ostetussa lipussa lukee kellonaika, jolloin seuraava kierros alkaa. Tutustumaan pääsee siis ainoastaan seuraamalla opasta läpi kartanon huoneiden. Koko ajan hän kertoo suvun ja kartanon historiasta – puolaksi.
Eteisessä olevan sukupuun selitys tuntui kestävän ikuisuuden, mutta kierroksella läpi huoneiden on niin paljon katsottavaa, ettei polotuksen kielellä ollut enää suurta merkitystä. Kovalla pinnistyksellä saattoi tajuta yksittäisiä sanoja. Esimerkiksi selvisi, että porrashallin kattolamppu on kopio Versaillesin vastaavasta.
Muuten kierros oli aivan visuaalisen varassa. Tyhjää seinätilaa ei pahemmin ole. Kaikki huoneet – porrashalli mukaan lukien – ovat täynnä tauluja, joista suurin osa on suvun muotokuvia. Jos seinällä ei ole taulua, niin siinä on peili. Yhdessä muotokuvassa joku suvun herroista poseeraa pukeutumista myöten samoin kuin Ranskan kuningas omassaan. Bongasimme myös muotokuvan, joka kelpaisi rekvisiitaksi Dorian Gray -näytelmään.
Museokäynnin jälkeen ravistelimme loppumatkan hotelli Campanile Lubliniin. Kello oli jo kuuden kieppeissä ja lounaskin syömättä, joten suunnistimme hetimiten hotellin ravintolaan. Grillattu tonnikalapihvi maistui meille molemmille. Kunnon ateria pitkän ja kuuman päivän päälle raukaisi sen verran, että päätimme lepäillä ja kerätä voimia. Juha otti nokoset Ninan surffatessa Krakovan nähtävyyksiä ja vastaavasti Nina urvahti näkemättä päivän kertomuksen julkaisua.
Kiitos nimipäiväonnitteluista! 🙂
