Olimme aamiaisella hiukan ennen kymmentä ollen aamun viimeiset asiakkaat. Syötyämme kiireettömästi lähdimme tallustelemaan radan toisella puolella olevaan Sanssouci-puistoon. Vaikka sääennuste uhkasi jälleen jopa ukkoskuuroilla niin hautovan kuuma pilvipuota sai meidät pukeutumaan edellispäivää kevyemmin.
Preussin kuningas Fredrik Suuri rakennutti Sanssoucin (suom. Huoleton) kesäpalatsikseen 1745-47. Sitten alkoi mopo keulia ja alueelle rakennettiin lisää palatseja sekä muita upeita rakennuksia. Aloitimme kierroksen puiston länsipäästä, jossa on ns. Uusi palatsi. Tämä yli 200 huoneen barokkityylinen ökypalatsi tehtiin parikymmentä vuotta alkuperäisen Sanssoucin rakentamisen ja liki tappiollisen seitsenvuotisen sodan jälkeen osoituksena Preussin voimasta. Jo pelkästään Uuden palatsin takana olevat ”huoltorakennukset” olisivat käyneet minkä tahansa kunkun kotikolosta.
Kiertueen ajaksi piti vieraiden laittaa jalkoihinsa noin kengännumeroa 55-siro olevat huopatohvelit lattiapintojen suojaamiseksi. Me tosin epäilemme, että kyseessä on vain juoni kiillottaa lattiat turistien voimin. Audio guidet korville hiihtelimme läpi muhkean palatsin yleisölle avoimet huoneet, jotka on entisöity alkuperäiseen loistoonsa. Työtä tehdään jatkuvasti ja pikkuhiljaa avataan lisää huoneita yleisölle. Erityisesti jäi mieleen grotto eli kokonaan simpukan- ja kotilokuorilla koristeltu huone sekä valtaisa marmorihuone, jonka sisään olisi mahtunut tavallinen kerrostalo. Kuvauskieltoa uhmaten Nina napsi kuvia ilman salamaa lonkalta kerberosten silmän välttäessä.
Hiihtolenkin jälkeen tallustelimme puiston halki katsomaan kiinalaista teehuonetta. Kaikki Kiina-aiheinen oli muotia 1700-luvun loppupuolella eikä Fredille tietenkään riittänyt pelkästään juoda kiinalaista teetä kiinalaisista posliinikupeista. Hän rakennutti teehuoneen, jonka arkkitehtuurissa on sekoitus itämaista sekä kuninkaan mielityyliä rokokoota. Tultuamme ulos rakennuksesta näimme miesturistin astuvan yli matalan aidan, joka suojaa taloa kiertäviä kukkapenkkejä. Hän ilmeisesti halusi vain kurkistaa ikkunasta, mutta laukaisi hälytyksen ja hetken kuuntelimme kovaäänisistä kohteliaan tiukkaa komentolitaniaa saksaksi hälyttimen uikutuksen säestyksellä. Kaveri luikki nopeasti kauemmas.
Seuraava kohde oli se varsinainen Sanssouci-palatsi. Lippuja ostaessamme kuulimme, että seuraava vapaa aika sisälle olisi noin tunnin päästä. Koska parin sadan metrin päässä on ravintola, niin ostimme pääsyn reilun tunnin päähän ja lähdimme katsastamaan Mövenpickin nimikkoravintolan. Istahdimme ulkoterassille ja Nina tilasi nizzalaisen salaatin. Juhan valinta oli tandoorikanasalaatti.
Ruoat saapuivat kohtuuajassa ja niiden mukana paikalle syöksyi kolme ampiaista, jotka olivat hätistelyistä huolimatta turhan kiinnostuneita värikkäistä ja hyväntuoksuisista sapuskoistamme. Koska olimme haluttomia lisäämään annosten proteiinipitoisuutta, nappasimme lautasemme ja ilmoitimme siirtyvämme sisätiloihin syömään. Tämä kostautui lähtiessämme, kun laskun saaminen oli todella vaikeaa tarjoilijan vaihduttua.
Olimme kuitenkin ajoissa palatsin sisäänkäynnin ulkopuolella, jossa viiden minuutin välein lippuihin merkityt pääsyajat aiheuttivat änkemistä ja väärinkäsityksiä huonoista järjestelyistä sekä epäystävällisestä henkilökunnasta johtuen. Tilannetta ei parantanut, että odotellessamme alkoi sataa eikä oven luona ole omaa sadetakkia parempaa suojaa. Mainittakoon ihan yleisenä huomiona, että ainakin täällä entisen Itä-Saksan alueella ylivoimaisesti suurin osa palvelualalla toimivista ovat yhtä ystävällisiä kuin politbyroon virkamiehet. Siksi harvat poikkeukset tähän sääntöön ovat olleet todella virkistäviä.
Ulkopuolelta hillityn keltainen ja kymmenen huoneen yksikerroksinen Sanssouci palatsi vaikuttaa todellakin kesämökiltä Uuden palatsin nähtyämme. Täällä oli matot lattioilla, jottei tarvinnut hiihdellä huopikkailla. Reput käskettiin tiukasti ottamaan etupuolelle ja matolta sivuun astuneita komennettiin nopeasti takaisin. Vahtiminen oli niin paljon tiukempaa, ettei salakuvaaja päässyt räpsimään lainkaan. Ikkunoista näimme miten ulkona tuli todella anteliaasti vettä ja iloitsimme onnekkaasta ajoituksestamme.
Pienuudestaan huolimatta palatsi on näkemisen arvoinen. Herkkä rokokoo-tyyli ja sen mukainen sisätilojen koristelu tekevät siitä todella kauniin. Pitkulaisessa rakennuksessa on jokaiseen vierashuoneeseen oma sisäänkäynti. Audio guide selitti ummet ja lammet palatsista ja Fredistä, joka preussilaisesta militarismistaan huolimatta oli omasta mielestään ensin taitelija ja vasta sitten kuningas. Palatsin vakiovieraiden joukossa oli kirjailija Voltaire, jonka kanssa Fredi sparrasi usein jopa kiihkeästikin filosofiasta. He olivat kuitenkin aluksi ystäviä ja kunkulla oli Voltairen koko tuotanto Uuden palatsin kirjastossa.
Hyvä onnemme sään suhteen jatkui, sillä poistuessamme sade oli jo loppumassa. Kävimme vielä palatsin shopissa, jossa oli kassan takana yksi mainitun palveluammattikunnan myönteisiä poikkeuksia. Suunnistimme seuraavaksi Orangerie-palatsiin, joka toimi Fredi nelosen aikana muun muassa lankomies tsaari Nikolain asuntona hänen vieraillessaan Preussissa. Orangerien huoneissa pääsi kulkemaan vain oppaan seurassa ja jälleen huopareiskat jaloissa. Ainoastaan saksaksi selostava nainen paimensi laumaansa avaten ja sulkien jokaisen huoneen kulkueemme edetessä. Juha suomensi Ninalle olennaisen ymmärtämästään eli melko vähän.
Parhaiten Orangeriestä jäi mieleen upea huone, joka on seinillä roikkuvia tauluja myöten kopio yhdestä Vatikaanin taidegallerian huoneista. Fredi oli nuoruudessaan mieltynyt erityisesti kyseiseen huoneeseen Vatikaanissa vieraillessaan viettäen siellä pitkiä aikoja ja taulut on suurelta osaltaan kopioitu hänen tekemiensä piirrosten perusteella. Kiipesimme myös Orangerien tornitasanteelle, jonne johtaa loppuvaiheessa tolkuttoman tiukasti kiertyvät metalliportaat. Portaikko on niin ahdas, että ylhäällä oleva vartija sytyttää punaisen valon alakerrasta tuleville porukan lähtiessä palaamaan alaspäin. Tornitasanteelta on upeat näkymät, koska Orangerie on muutenkin kukkulan laella.
Palasimme Sanssoucin ohi poistuen puutarhasta kohti kaupungin keskustaa. Jonkin aikaa patikoituamme olimme taas Brandenburger Torilla, joskin Potsdamin versiolla samannimisestä paikasta Berliinissä. Tämä portti on pienempi, mutta sen takaa lähtee lehmuskatua kivampi kävelykatu – Brandenburger Strasse. Kuljimme sen päästä päähän ja kävimme kurkistamassa Holländisches Viertelin eli hollantilaiskorttelin. Alueella piti olla erityisen paljon ravintoloita, mutta ne olivat joko melko tyhjillään tai niissä istui porukkaa liemiruokaan keskittyneinä.
Palasimme takaisin mukavammalta tuntuneelle Brandenburger Strasselle ja istahdimme nimestään huolimatta (Pfeffer & Salz – pippuri ja suola) italialaistyyppisen terassiravintolan pöytään. Ninan alkupala oli minimozzarellaa, mansikoita, viherpippureita ja rucolaa. Juha tilasi bruscettaa. Tässä vaiheessa iltaa oli jo sen verran nälkä, että tilasimme pääruoiksi pizzat – Ninalle parmankinkulla ja Juhalle tavallisella kinkulla ja herkkusienillä. Ruoka oli hyvää ja söimme liikaa.
Jaksoimme juuri kävellä pari kortteliväliä lähimmälle taksiasemalle. Meillä oli ollut tarkoitus pitää lyhyempi päivä kuin Berliinin keikalla, mutta kello oli jo yli kahdeksan kumijalan kurvatessa hotellin pihalle. Hyödynsimme vielä hotellimme ilmaista kahvi/tee-huonepalvelua, mutta sekään ei auttanut pysymään hereillä. Uni vei ensin Ninan ja hetken kuluttua päivänsankarikin luovutti hätkähtäessään hereille vain pari kappaletta päivän kertomusta kirjoitettuaan. Sitä se ikä tekee.
