Yleensä reissun ensimmäinen aamu alkaa ennen kukonlaulua. Tämä kerta oli miellyttävä poikkeus. Vietimme rauhallisen aamun ja siirryimme taksilla Helsinki-Vantaalle hyvissä ajoin ennen puoltapäivää. Nautimme maukkaan lounaan Finnairin kuppilassa.
Läpäistyämme passintarkastuksen joimme kupposet kahvilassa – tai Nina joi teensä. Juhalta jäi juomatta aivan karmaisevan pahanmakuinen liemi, jota Brazil kehtaa väittää kahviksi. Sitten olikin jo aika siirtyä lähtöportille.
Finskin suora lento Nykiin sujui leppoisasti vaikkakin ajoittain hiukan ravistellen. Lennon rajallisesta leffatarjonnasta valitsimme molemmat kepeän New Year’s Eve. Nina valitsi sen aivan samantien ja Juha vasta kokeiltuaan kahta muuta, joiden puhe ja musiikki menivät liian sotkuisiksi surkeiden korvatulppakuulokkeiden takia. Tekstityskään ei auttanut, koska se oli kiinankielinen.
Lentokoneruoka oli odotusten mukaista. Vatsavaivoista toipumassa oleva Nina ei uskaltanut syödä tarjonnasta oikeastaan mitään. Onneksi olimme ottaneet mukaan paahdettuja leipäviipaleita. Nina sai myös todella ystävälliseltä ja avuliaalta miesstuertilta bisnesluokkaan tarkoitettuja tuoreita hedelmiä ja joguttia veloituksetta.
Juha ehti vielä katsoa myös Spielbergin Tintin Ninan ottaessa nokoset hänen näyttöpäätteensä jumiuduttua. Laskeuduimme New Yorkin JFK:n lentokentälle hieman etuajassa, mutta odottelimme jonkin aikaa lupaa rullata portille, joten olimme perillä aivan aikataulun mukaisesti viideltä iltapäivällä.
Maahantulomuodollisuudet sujuivat todella ripeästi eikä laukkujakaan tarvinnut pahemmin odotella. Olimme hyvissä ajoin etsimässä jatkolentomme lähtöpaikkaa. Saamamme opastuksen mukaisesti nousimme terminaalin toiseen kerrokseen ja ajelimme AirTrainin ympyrärataa Deltan terminaaliin. Siellä törmäsimme melkoiseen väenpaljouteen, mutta varsinainen check-in meni sujuvasti automaatilla oma-aloitteisesti auttamaan tulleen nuoren virkailijan toimesta.
Meidät ohjattiin sitten melkein koko pikku hallin tukkivaan turvatarkastusjonoon. Jono liikkui todella hitaasti. Terminaalin henkilökunta oli tullut samaan tulokseen. Jono katkaistiin pari metriä edestämme ja porukka ohjattiin seuraamaan virkailijaa, joka veti letkan ulos terminaalista. Kiemurtelimme reipasta tahtia raikkaassa kevättuulessa pitkin ajoramppeja reunustavia jalkakäytäviä arviolta puoli kilometriä, kunnes saavuimme jälleen sisään terminaalin alatasolta.
Tämä jono oli saapuessamme vielä lyhyt. Turvatarkastuspiste oli ahdettu pienen yksiön kokoiseen tilaan. Tavarat ja päällysvaatteet kenkiä myöten piti laittaa hihnalle. Sitten seisoimme yksitellen päätyseinätöntä pukukoppia muistuttavassa skannerissa. Juha myös taputeltiin virkailijan toimesta.
Terminaalissa havaisi todellakin tulleensa USAan. Vähintään puolet myymälöistä tarjosi jotain syötävää tai juotavaa. Iltapalaa syödessämme katselimme kuinka räsistyneen terminaalin kattoon oli viritelty vuotokohtien alle muoveja, joiden keskelle kiinnitetty putki johti valumavedet pois.
Olimme lähtöportilla tuntia ennen hiukan myöhässä olevaa lentoamme. Portti oli todella vilkas. Siitä lähti neljä lentoa ennen meidän vuoroamme. Tahti oli niin ripeä, että luulimme porukan vain lastautuvan busseihin, jotka vievät koneen luo. Kikka selvisi päästyämme itse putkeen – kirjaimellisesti. Portilta lähtevä putki jakautui matkan varrella vähintään kolmeen eri suuntaan. Putkahdimme putkesta suoraan kentälle ja nousimme vieressä seisovaan koneeseen.
Tämä kone oli todella ahdas verrattuna siihen, jolla ylitimme Atlantin. Taaksemme istahti Ericssonilla työskentelevä ruotsalaismies ja hänen viereensä puoliksi intialaista sukujuurta oleva amerikkalainen opiskelijatyttö. Likka hölötti koko matkan jopa keskeyttäen ruotsalaisen vastaukset esittämiinsä kysymyksiin. Matka kesti reilun tunnin, josta melkein puolet kului jonotellessa kiitoratapaikkaa JFK:n lähtevien koneiden jonossa.
Koneesta poistuminen sujui ripeästi. Bostonin Logan-kenttä on selvästi siistimpi ja modernimpi kuin JFK. Nina oli jo sen verran väsynyt, että meinasi lähteä etsimään taksia hakematta laukkujamme. Onneksi ne tulivat ensimmäisten joukossa. Taksikuski ei tietenkään ollut jenkki, mutta muutaman toiston jälkeen Moammar ymmärsi minne halusimme. Sitten mentiin taas putkeen. Suurin osa alkumatkasta hotellille ajettiin tunneleissa kiemurtelevia teitä. Iäkäs kuskimme höpötti hands-freehin koko matkan ajan – tai sitten puhui itsekseen ja korvakuuloke olikin kuulolaite.
Hotelli Lenox on todella tyylikkään näköinen rakennus. Noustessamme taksista meidät otti vastaan todella ystävällinen ja puhelias ovimies, jonka rento jutustelu piristi meitä hetkeksi. Myös respan tyttö oli lievästi sanoen pirtsakka. Laukkumme toi ylös jo huomattavasti rauhallisempi, mutta toki erittäin kohtelias ikämiespiccolo.
Meidät oli pyytämättä upgreidattu parempaan huoneeseen, jossa on kaksi isoa sänkyä ja Ninan iloksi messinkinen kattokruunu. Kotiuduttuamme kello oli jo yksitoista ja sisäinen kellomme kuusi aamulla. Uni tuli yrittämättä.
