Heräsimme ajoissa, jotta voisimme nauttia aamiaisen rauhassa ja lähteä asunnosta kymmeneen mennessä. Noin kymmentä vaille jätimme avaimet pöydälle ohjeen mukaan ja vedimme oven perässämme kiinni.
Kävellessämme kohti autovuokraamoa tunsimme jo aamupäivän auringossa, että päivästä tulisi kuuma. Lauantai oli selvästi hyvin yleinen matkalaisten saapumis- tai lähtöpäivä, sillä tuntui kuin joka kolmas tähän aikaan liikkeellä ollut veti perässään matkalaukkua.
Europcarin toimisto oli vain parinsadan metrin päässä asunnosta, joten pitkälle ei laukkujen kanssa tarvinnut kulkea. Olimme varanneet economy-luokan auton eli Citroen C3:n tai vastaavan. Rouva tiskin takana tarjosi vaihtoehtona Smart Brabus -pikkuautoa, mutta vaikka ajatus räväkästä ”mopoautosta” kiinnosti niin Juha arveli, ettei sinne saisi piiloon edes kahta käsimatkatavarakokoluokan laukkuamme.
Toisena vaihtoehtona rouva tarjosi uudehkoa kaksiovista Fiat 500:sta. Sekin kuulosti hauskemmalta kuin sitikka. Autohallissa meitä odotti vielä uudelta autolta tuoksuva sininen pikkufiiatti. Matkalaukkumme mahtuivat juuri ja juuri kauppakasseille mitoitettuun takakonttiin.
Suuntasimme rantabulevardille ja keulan kohti itää. Fiat 500 oli ihan mukava auto ajaa, kunhan tottui tehon puutteeseen ja täysin tunnottomaksi tehostettuun ohjaukseen. Auto oli hiljainen myös ilmastoinnin ollessa päällä, joten matkanteko oli oikein miellyttävää. Päätimme ajella maisemareittiä eli pysytellä alemmilla cornicheilla.
Corniche tarkoittaa rinteessä kulkevaa tietä. Nizzasta itään niitä on kolmessa tasossa. Grande Corniche on ylimpänä oleva moottoritie. Moyenne Corniche kulkee puolivälissä rinnettä ja Corniche Infériure aivan rannassa. Emme käyttäneet navigaattoria, koska vuorenrinteen ja meren välissä eksyminen ei vaikuttanut todennäköiseltä.
Seurailimme kylttejä Mentonin suuntaan ja se kuljetti meitä ensin Infériurea läpi Villefrancen ja sitten ylemmäs Moyennelle. Olisimme halunneet pitää tauon parfyymeistään kuuluisassa Èzessä, mutta mistään ei yksinkertaisesti löytynyt vapaata parkkipaikkaa.
Monacossa pudottauduimme kaupunkiin ja pysäköimme maan alla olevaan parkkitaloon. Ajoimme pari kerrosta alaspäin ja ohitimme ensin yksityisiä ovilla varustettuja autotalleja ja niiden jälkeen varausmerkattuja parkkiruutuja ennen kuin löytyi ensimmäinen yleisesti vapaa ruutu. Pysäköityämme etsiydyimme hisseille ja painoimme tottumuksesta nappia ylöspäin.
Putkahdimme ulos hissistä parkkiin vievän ajoluiskan vieressä olevaan puistikkoon. Ihan ensimmäiseksi teimme pienessä baarissa varikkopysähdyksen naamioiden sen kahvihetkeksi tiskin ääressä. Huomattavasti kiireettömämmin aloimme sitten etsiskellä ravintolaa lounasta varten.
Katu, jolla olimme, tuntui olevan enimmäkseen shoppailualuetta. Löysimme kivan näköisen Le Loga -ravintolan ja mitattuamme tarjontaa korttelin verran totesimme sen olevan myös ainoan mahdollisen lähistöllä. Saimme pöydän jalkakäytävällä olevalta terassilta.
Nina tilasi kesäkurpitsa-scampi-risoton sahramilla ja Juha caesar-salaatin grillatulla kanalla. Ravintolan tasosta kertoi se, että ensiksi meille tarjoiltiin maukas amuse bouche. Ruoka oli todella hyvää ja nautiskelimme myös jälkiruoat. Myöhemmin meille selvisi, että Loga on paikallisesti erittäin tunnettu ja myös Michelin-oppaassa vahvasti kehuttu ravintola.
Juhalla oli pöydästämme suora näkymä lähimpään risteykseen, josta hän bongasi ruokailumme aikana yhden Rolls-Roycen, yhden Lamborghinin, neljä Bentleytä, puolen tusinaa Ferraria sekä epälukuisen määrän Porcheja ja muita hintavamman luokan kulkuvälineitä. Nina puolestaan huomioi ohikulkijoiden keskivertoshortseja tyylikkäämmän pukeutumisen.
Palatessamme parkkiluolan hissille huomasimme, että sillä olisi päässyt myös alhaalta ulos rannan tasolle, koska olimme puolivälissä rinnettä ylös. Suomalainen ajattelumme nousta maanalaisesta parkkiluolasta ylös kadulle oli johtanut todella hyvään ravintolakokemukseen. Lähdimme ajelemaan erittäin tyytyväisinä onnekkaaseen valintaamme.
Ajellessamme läpi Mentonin Nina katseli ympärilleen yrittäen muistella tuttuja paikkoja ajalta, jolloin hän oli kaupungissa kielikurssilla. Ylitettyämme rajan Italian puolelle, laitoimme navigoinnin päälle löytääksemme ennen Ventimiglian keskustaa lähtevän sivutien hotellillemme. Erkanimme melkein heti päätiestä sen verran pienemmälle, että siihen ei ollut edes yritetty merkitä keskiviivaa.
Seuraavan käännöksen jälkeen alkoi jyrkkä ja koko ajan kapeneva serpentiini, joka toi mieleen vuoden 2012 moottoripyöräreissun visiitin Como-järvelle. Autolla oli vastaantulijan kohtaaminen huomattavasti mielenkiintoisempi tilanne. Päästimme myös ohi yhden selvästi vähemmän autoaan säälivän paikallisen, koska pikkukinnerimme ei paikoin jaksanut nousta mäkeä ykköstä suuremmalla vaihteella.
Pysäköimme La Riserva di Castel d’Appio -hotellimme pihalla olevalle tasanteelle, josta aukeni upea näköala Ventimiglian ylle. Vaikka auto oli vaihde silmässä tasaisella niin rautakaiteen takana oleva pudotus sai Ninan pyytämään kytkemään käsijarrun päälle.
Hotelliin astuessamme meidät toivotti tervetulleeksi ystävällinen mies, joka piti meille ovea auki. Vastaanoton hymyilevä nuori nainen tarkisti varauksemme ja antoi huoneemme avainkortin ovea pidelleelle miehelle, joka nappasi matkalaukkumme ja lähti johtamaan meitä yläkertaan.
Huoneen avainkortti ei toiminut, joten Marioksi esitelty mies avasi oven omalla kortillaan. Hän asetti korttimme oven vieressä olevaan lokeroon, jotta sähköt kytkeytyivät ja sanoi vaihtavansa kortin tullessamme käymään alhaalla. Lähtiessään sulavakäytöksinen herrasmies lupasi varata meille pöydän illalliselle.
Kotiutumistamme hidasti jonkin verran huoneestamme avautuva upea näkymä Ranskan suuntaan ja merelle. Avasimme parvekkeellemme vievät lasiovet ja raikkaan lämmin vuoristoilma täytti pienen huoneemme. Juha käväisi vastaanotossa vaihtamassa avainta, mutta uutta ei ollut vielä tehty ja hän sai mukaansa Marion yleisavaimen.
Hotellimme on todellinen lomailukohde, jos ei muuta niin siksi, että internet-yhteys on todella olematon. Sivut vielä latautuvat jotenkin, mutta esimerkiksi kuvien siirtäminen nettiin osoittautui melkein mahdottomaksi. Kieltämättä ei ollut tarkoitustaan saada aikaan mitään matkakertomuksen arvoista seuraavan viikon aikana.
Hiukan seitsemän jälkeen lähdimme alas illalliselle. Mario ohjasi meidät katetun terassin reunapöytään, josta avautui sama upea näköala Monacoon saakka kuin huoneestammekin. Juha palautti Mariolle hänen avaimensa ja sai uuden huoneavaimen tilalle. Ruokalista oli todella monipuolinen ja yleisimmät allergeenit oli merkitty selvästi. Tämä oli huojentavaa, koska yksi syy auton vuokraamiseen oli ollut epätietoisuus ruokailuvaihtoehtojen riittävyydestä täyden viikon mittaisen oleskelun aikana.
Nina valitse tomaatti-mozzarella-salaatin ja Juha kokoelman meren herkkuja. Viinilistalla oli vaihtoehtoja vain pulloittain. Juha kysyi olisiko mahdollisesti jotain avattua valkoviiniä, josta voisi saada lasillisen. Mario vastasi selvästikin vakiolauseellaan ”no problem” ja toi Juhalle lasillisen laadukasta pinot grigioa. Ruoka oli todella hyvää ja ravintola oli selvästi ansainnut ovenpieleen liimatut punaiset Michelin-pallerot useammalta vuodelta.
Illallisen jälkeen huoneessa ihastelimme illan pimenemistä rannikon yllä sekä Monacon ja ”maitokahvin” valoja. Lähimmän vuorelta näkyvän kylän nimi on Latte. Lepakot suhahtelivat hämärässä parvekkeemme edustalla pyydystäen huoneemme valon houkuttelemia hyönteisiä. Illalla näimme vielä Italian tasavaltalaispäivän lyhyen ilotulituksen Mortola Inferioren satamassa.
