Erilainen syntymäpäivä

Julkaistu Avainsanat ,

Päivän ohjelma alkoi jo kahdelta yöllä herätessäni paukutukseen. Patu hakkasi seinää ja selitti jotain pontevasti. Sytytin lukuvaloni ja kysyin mikä hätänä. Pikkuhiljaa alkoi selvitä, että hän halusi kovasti meidän pääsevän takaisin sairaalaosastolle, koska hänet leikattaisiin maanantaina ja minä lentäisin silloin kotiin. Hän ei millään uskonut vakuuttelujani, että olimme edelleen sairaalassa.

Minä: ”No missä me sitten olemme?”
Patu:  ”Gasthausin edessä kadulla.”
Minä: ”Ei tämä ole katu, koska täällä ei ole autoja.”
Patu:  ”Sepä tässä onkin niin merkillistä.”

Päätin kutsua toisen vakuuttelijan paikalle ja soittooni vastannut yöhoitaja sai vanhan miehen rauhoittumaan. Sammutin valon ja jatkoin unia.

Heräsin vähän yli kolme uudelleen. Patu oli saanut oman valonsa sytytettyä ja huuteli vaimonsa nimeä ihmetellen samalla missä tämä oli, kun ei vastannut. Rauhoitteluni ei edelleenkään tehonnut, joten soitin yökkösen paikalle uudelleen. Tällä kertaa miespuolinen hoitaja saikin vakuutella patua yli vartin ennenkuin valot taas sammuivat.

Aamukuudelta patu yritti karata. Hänen nykykunnossaan se tarkoitti, että hän oli saanut peiton pois päältään ja toisen jalan sängyn reunalta roikkumaan. Tällä kertaa hoituri vain laittoi hänet takaisin vällyihin ja katosi. Höpötys jäi kuitenkin päälle, joten nukkumisen sai unohtaa.

Aamutoimien aikaan hyödynsin lääkärin edellisen päivän lupauksen ja nousin seisomaan. Kipuja ei ollut kuin tällin saaneessa kyljessä ja sekin hoitui ottamalla keuhkot täyteen ennenkuin yritti mitään uhkarohkeaa kuten vetää itsensä makuulta istumaan. Jalkojen ja selän pesemisessä otin mielellään avun edelleen vastaan.

Hoituri, joka oli ensin antanut minun nousta seisomaan, syöksähti äkkiä takaisin huoneeseen vaatien minua käymään takaisin makuulle. Ilmeisesti, joku toinen hoituri oli kertonut, että suuri päivä olisi vasta maanantaina. Sekään ei auttanut, että lipsautin lupauksen olleen lääkärin syntymäpäivälahja minulle. Makuulle piti käydä.

Hetken kuluttua Sisar Aida maatalonemäntää muistuttavan kollegansa kanssa purjehtivat huoneeseen kantaen aamiaistarjotinta ja laulaen ”Zum Geburtstag viel Glück” kaikkien tuntemaan melodiaan. Tarjottimella oli aamiaiseni lisäksi pieniä suklaapatukoita punaisella lautasliinalla koristellussa jälkiruokakulhossa, koppakuoriaisen muotoinen suklaakaramelli leipälautasella ja kaksi tuikkukynttilää palamassa. Kiittelin kovasti näitä herttaisia tätejä.

Myöhemmin aamupalat oli korjattu pois ja huone oli taas hiljainen – patun höpöttelyä lukuun ottamatta. Tullessani tähän huoneeseen pari päivää aiemmin olin ymmärtänyt noin viidenneksen hänen puheestaan. Nyt meni lauseita, etten tunnistanut sanaakaan. Tuli elävästi mieleen brittiläisessä The Fast Show -sketsisarjassa herrasmiesklubilla vanhoja aikoja muisteleva herra. Välillä hän jutteli jotain selvästikin itsekseen ja joskus taas lyhyen hiljaisuuden päästä totesi ”keine antwort” eli harmitteli, kun en vastannut mitään. Yritin vakuutella, että saksani oli niin surkeaa, etten ollut ymmärtänyt kysymystä.

Hyödynsin aamun hiljaisen tauon ja lähdin lenkille eli nousin seisomaan ja köpöttelin varoen huoneen ovelle ja takaisin. Suoritukseeni tyytyväisenä kellahdin takaisin sänkyyn muistaen vetää syvää henkeä ennen liikesarjan aloittamista. Olin ajoittanut treenini juuri sopivasti sillä hetkeä myöhemmin Sisar Emäntä tuli leikkelemään auki siteitäni lääkärikäyntiä varten.

Herr Doctor S. katseli haavojani jälleen selvästi tyytyväisenä paranemisen edistymiseen. Sain myös hänet vakuuttamaan sisarille, että oli todellakin antanut minulle luvan nousta petistä. Hän laski päiviä kilpaa Sisar Aidan kanssa ja vaikka sisar olikin oikeassa siinä, ettei viikko ollut vielä täynnä, niin tohtori sanoi suurpiirteisesti päivän verran aikaistamisen olleenkin synttärilahja.

Saatuani uudet siteet soitin poliisiasemalle kysellen mahdollisuutta saada vaatteeni sisältävä laukku pyörästä. Erittäin kohtelias ja luojan kiitos englantia puhuva poliisivirkailija lupasi tuoda oikean (eli vasemmanpuolisen) laukun minulle parin tunnin kuluessa.

Poliisimies osoittautui samaksi, joka otti lausuntoni onnettomuuspäivänä. Olin juuri lounastamassa hänen saapuessaan matkatavaroiden jäännösten kanssa. Minun laukkuni eli vasemmanpuoleinen oli kuulemma täysin palasina ja tyhjä. Ninan ajovarusteet sisältänyt oikeanpuoleinen laukku oli pahoin vaurioitunut eivätkä sen lukot pysyneet kiinni, mutta tavarat sen sisällä vaikuttivat pintapuolisella silmäyksellä vahingoittumattomilta. En kuitenkaan olisi voinut ottaa laukkua mukaani kotimatkalle, joten annoin hänen viedä sen takaisin.

Iso Maxia-takalaukku oli myös vaurioitunut, mutta se pysyi kiinni edes auttavasti. Ikävä kyllä Ninan kypärää, joka oli ollut laukussa, ei ollut löytynyt mistään. Poliisit olivat keräilleet minun laukkuni tavaroita Maxiaan, joten huojentuneena totesin voivani pukeutua omiin vaatteisiini kotimatkalle. Päätin ottaa Maxian ”matkalaukukseni” paluumatkalle. Annoin ajokenkäni ja pukuni jäännökset sisältävän muovikassin poliisille vietäväksi pyörän jäännösten luokse.

Poliisi näytti myös digikamerallaan ottamansa kuvat fijerin jäännöksistä. Pikkuisen kameran näytöltäkin näki miten heikkoon kuntoon rakas ajopelini oli mennyt. Lisäksi GPS oli kadoksissa. Se ei sinänsä ollut mikään ihme, koska koko keulakate oli kadonnut. Sanoin laukkuteline oli irti repeytyessään tehnyt pyörän perästä saman näköisen kuin puu, johon on iskenyt salama. Harmikseni poliisin Sony-digikameran muisti ei ollut sellaista, jonka olisin voinut lukea tietokoneellani enkä siksi saanut kuvia itselleni.

Hetkeä myöhemmin huoneeseen tuli varsinainen trafiikki ensin patun vaimon ja miniän saapuessa. Sitten paikalle pölähti jo aiemmin päivällä patulta verta imenyt lääkäri. Hän kertoi vanhuksen huonon kunnon johtuvan nestehukasta. Patu sai nopeasti infuusioletkun käsivarteensa ja katedrin poistumista varten. Myöhemmin sama lääkäri kävi kertomassa patun leikkauksen peruuntuneen huonon kunnon takia. Vieraiden lähdettyä patu kärrättiin sänkyineen huoneesta ilmeisesti erityistarkkailuun.

Äkillisesti hiljentyneen huoneen rauhassa päätin lähteä päivän toiselle lenkille. Näin naamani ensimmäistä kertaa peilistä tapahtuman jälkeen. Vaurioiden nopea paraneminen oli positiivista vaikka tiesikin, ettei nassu palautuisi kuin ennalleen. Valitsin vielä seuraavan päivän matkustusvaatetuksen sekä poistin Leathermanilla pari törröttävää ruuvia Maxiasta ennen paluuta makuuasentoon.

Loppuilta meni nauttien yksityishuoneen rauhasta, jonka hyödynsin puhumalla maratonpuheluja Ninalle ja tietokoneella naputellen. Sain myös ystävältäni ”automaattipuhelun”, joka piristi iltaa mukavasti. On aina kiva tietää olevansa ystävänsä kännykässä siten, että soitto lähtee yhdellä napilla suunnitellusti tai tahattomasti.