Keskellä yötä heräsin pistävään kipuun. Se ei ollut mikään vammoistani vaan jalkapöydässäni oleva infuusioneula. Tuntui kuin se olisi päättänyt itsekseen kaivautua syvemmälle. Soitin kelloa ja miespuolinen yöhoitaja saapui nopeasti. Lyhytsanainen tilannekuvaukseni saksaksi kuulosti varmaan käskyltä, koska mukisematta ja kiitettävän varovasti kaveri irrotti neulan. Helpotus tuli heti ja hetken päästä pääsin takaisin uneen.
Aamulla siteeni avattiin ja lääkäriryhmä kävi luonani. Heidän puolestaan olisin todellakin valmis kotiutettavaksi. Eilen tapaamani plastiikkakirurgi Herr Doctor S. kertoi vielä vahvistavansa asian SOS-palvelun lääkärin kanssa sovitussa puhelinpalaverissa. He kyselivät myös sairaalasta kotimaassa ja kerroin, että espoolaisena minut sijoitettaisiin Jorvin aluesairaalaan. Tuntui valtavan hyvältä kuulla toisen tohtorin sanovan, että sunnuntaina siteeni vaihdettaisiin Jorvissa. Mieli korkealla hyvästelin lääkärit.
Herr Doctor S. palasi vielä ja asetteli rasvatut steriilit siteet sekä antoi wagnerilaisen kookkaalle hoitajattarelle ohjeet sitomisesta. Ystävällinen Sisar Aida paketoi käteni uudelleen hellävaroen. Sitten hän kyseli seuraaville päiville millaisia aamu- ja iltapaloja sekä mitä vaihtoehtoja pääruoista haluaisin syödä. Tämä oli selvästi haasteellisin saksankielen testi toistaiseksi. Ei ainoastaan siksi, että ruokaterminologian tuntemukseni on vajavaista vaan myös valitseminen pelkästään nopeasti puhutun perusteella sai aikaan varsinaisen arpapelifiilingin.
Päivä kului odotellessani yhteydenottoa SOS-palvelusta kotiuttamisen järjestämisestä. Kun mitään ei ollut kuulunut iltapäivään mennessä, niin soitin itse heille. Ensimmäistä kertaa jouduin puheluruuhkan jalkoihin. Lukuisat yritykset tuottivat vain tiedon kaikkien asiakaspalvelijoiden olemisesta varattuina.
Huonekaverini sai taas vieraita. Hänen pirteä vaimonsa tervehti minuakin iloisesti ja pusutti vaaria kuin vastarakastunut. Mummo kertoi myös lukeneensa minusta lehdestä. Hänen innostuksensa siitä, että olin patun kämppis sai asian kuulostamaan siltä kuin olisin suurempikin kuuluisuus. Myöhemmin taata kertoi toisen vieraan olleen hänen miniänsä. Papparaisen poika oli jo manan mailla saatuaan sydänkohtauksen.
Saadessani vihdoin yhteyden SOS-palveluun kuulin kyseisen päivän olleen huippukiireinen puheluliikenteen takia. Kotiuttamisen ajankohta olikin sitten pettymys. Minulle oli saatu kuljetus vasta maanantaille. Hampurista ei kuulemma kulje Suomeen lentoja, jotka voivat ottaa paaripotilaan. Muutenkin lentoyhtiöt suhtautuvat asiaan nihkeästi ja joskus kuljetuksia joudutaan jonottamaan. Minut vietäisiin ambulanssilla Kööpenhaminaan, josta lento lähtisi illalla Helsinki-Vantaalle. Pettymyksestä huolimatta ymmärsin asian haasteet ja tajusin tuonkin vaihtoehdon järjestämisen olleen melkoisen työn takana. SOS International tekee loistavan hyvää työtä ja onneksi älysin sanoa sen heillekin.
Päätin järjestää itselleni tekemistä ja pienen puhinan säestämänä kaivoin esiin vain parilla kolhulla ilmalennosta selvinneen tietokoneeni. Kirjoitin jatkoa kertomukseen matkastani, joka oli saanut melkoisen käänteen. Ajattelin, että olenhan edelleenkin matkalla vaikka loma vaihtuikin sairaslomaksi.
