Kaato

Julkaistu Kategoriat Eurooppa 2007 melkeinAvainsanat ,

Heräsin hyvin nukutun yön jälkeen aurinkoiseen aamuun. Aamiaista touhuamassa oli sama neiti, joka illalla otti minut vastaan. Syötyäni kiireettä pakkasin fijerin ja ohjelmoin GPS:n välttelemään isoja teitä reitillä Hannoveriin, koska matka ei ole pitkä. Tarkistin vielä rengaspaineet läheisellä huoltamolla ja lähdin ajelemaan lounaaseen.

Ilmeisesti ihan pikkutietä ei ollut heti tarjolla, koska GPS ohjasi minut autobahnalle. Kaunis päivä ja lähes tyhjä tie inspiroivat minua ottamaan pienen pyrähdyksen. GPS:n näytössä luki 212 km/t fijerin keulan alkaessa väristä. Vaikka hidastin ja työnsin tankoa suoraan niin vapina yltyi MotoGP-kisoista tutun näköiseksi rajuksi vaappumiseksi. Hetkessä se ylitti kynnyksen, josta ei ollut enää paluuta ja mielessäni ehti käydä, että tämä oli todella huono hetki olla ilman hanskoja, ennenkuin pyörä katosi altani.

Seuraavaksi muistan raahautuneeni pois kaistalta nojaamaan välikaiteeseen. Otin kypärän pois. Se oli pahoilla naarmuilla ja visiiri oli kadonnut. Näin lähestyvän mersun jarruttavan ja palan pyöräni sinistä katetta kaistalla sirpaleiden joukossa. Oikea kylkeni oli todella kipeä ja oli vaikea hengittää. Sitten meni taju.

Seuraavat muistikuvat ovat kuin levällään olevasta palapelistä, josta tietää puuttuvan paloja. Minua auttamassa mies, joka selvästi tiesi mitä teki. Jalkani oli nostettu kaidetta vasten ja hän availi pukuani kajautellen upseerimaisesti jotain saksaksi muille lähellä seisoville. ”Ich bin arzt. Where are you from?” ”Finland.” ”I know Finland. My brother works at Transfennica.” Muistan ajatelleeni, että ”what the f*** is Transfennica”. Minulle aseteltiin niskatukea.

Ambulanssissa olin jo tolkuissani. Minulta kysyttiin kauanko olin tajuttomana ikäänkuin olisin ottanut aikaa. Koska he sanoivat tulleensa paikalle kymmenessä minuutissa kutsusta enkä muistanut heidän saapumistaan, kerroin arviolta olleeni vartin taju kankaalla. Naamani oli ilmeisesti aika paljon normaaliakin pahemman näköinen. Sen näki ensihoitajien ilmeistä ja pyyntööni saada katsoa peiliin ei suostuttu vaikka vakuutin, ettei se nassu aiemminkaan kovin hääppöinen ollut.

Sitten alkoi tutustumiskierros Lübeckin yliopistollisen keskussairaalan palveluihin. Puvun takki oli leikattu pois päältäni jo ambulanssissa ja nyt lähtivät saappaat ja housut. Ensin magneettikuvattiin pää ja niska. Sitten minut rullattiin röntgenhuoneeseen, jossa kuvattiin keskivartalo. Seuraavaksi mentiin ultraääneen vaikka vakuutinkin, etten ole raskaana. Humoristinen täti selitti vahvasti murtaen, että tarkoitus oli katsoa onko sisäelimiin kertynyt nestettä. Odotellessaan ultraäänilaitteen käynnistymistä täti harmitteli tietokonepohjaisen systeemin hitautta ja kysyi samaan hengenvetoon mitä teen työkseni. Vakuutin, ettei laitteen ohjelmisto ollut minun tekeleeni.

Sairaalan polilla hyörinä jatkui. Porukkaa paikkaili minua joka suunnasta, kunnes paikalle jäi yksi hoitaja sitomaan kasvoni. Hyvää englantia puhuva lääkäri oli jo kertonut suuren verimäärän johtuvan siitä, että kasvoissa on paljon hiussuonia pinnassa. Mitään ei kuulemma ollut murtunut. Hoiturin ilmeen perusteella se olisi kannattanut kertoa mieluummin hänelle.

Pari poliisia halusi jutella kanssani. Miespuolinen puhui parempaa englantia ja kysyi mitä oli tapahtunut. Kerroin syyn ilmalentooni ja hän näytti hiukan hämmästyneeltä. Jonkun todistajan mukaan olin väistänyt autoa. Kerroin toki asian oikean laidan ja hyväksyttyään tarinani hän vetäytyi kirjoittamaan raporttiaan. Naispuolinen poliisi joutui huomattavasti rankemmalle koetukselle englanninkielensä kanssa kertoessaan minulle, että kolmenkymmenen euron tiketti olisi ainoa seuraamus.

Sitten sama lääkäri tuli kertomaan minulla olevan murtuma selässä. Kysyin heti vaikuttaisivatko ne liikkumiseen, koska ainakin nyt kaikki tuntui toimivan. Hän sanoi heti, ettei vaikuttaisi. Sitten hän näytti minulle röntgenkuvaa ikäänkuin se kertoisi minulle jotain. Sain käsityksen, että minulla olisi hiusmurtuma lantiossa. Sitten ostoskärrymäisesti kulkeva petini työnnettiin apuhoitajan saksankielisen sadattelun voimalla osastolle.

Myöhemmin illalla minua käytettiin uudelleen ultrassa, koska kuulemma neste voi kertyä sisäelimiin viiveellä. Tällä kertaa miespuolinen koneenkäyttäjä liikutteli anturia päälläni. Pyyntöä vetää syvään henkeä oli edelleen todella vaikea toteuttaa. Hän totesi kaiken olevan edelleen kunnossa ja kertoi myös, ettei minulla ole keuhkosyöpää ja prostatakin on normaalin kokoinen – ”Hier in Germany we scheck everything.”

Kun ostoskärryni oli takaisin huoneessa niin paikalle tuli vielä kaksi poliisia tuomaan aiemmin pyytämiäni tavaroita moottoripyörästä. Ehdottomasti olennaisin helpotus oli, että kännykkä löytyi ehjänä ja sitä oikein suositeltiin käyttämään, koska sairaalan puhelimen käyttö oli tolkuttoman kallista. Olin pyytänyt myös tietokoneeni, koska siellä olivat kaikki matkan olennaiset yhteystiedot. Poliisit jättivät myös yhteystiedot yksikköönsä, jossa pyöräni ja loput tavarat olivat.

Oli valtavan huojentavaa saada yhteys kotijoukkoihin vaikka päivän uutiset eivät olleetkaan erityisen ilahduttavia. Ehdin myös tuskastua vakuutusyhtiöni (If) palvelutasoon yrittäessäni turhaan saada joltain luukulta, joiden kautta minua pompoteltiin, vastauksia ja toimintaohjeita. Ainoa saalis oli fax-numero, johon sairaalan pitäisi lähettää lääkärintodistus. Toiselta luukulta tuli epämääräinen lupaus siitä, että huomenna joku soittaa liittyen pyörääni.

Petini vaihdettiin paremmin kulkevaan. Polin huoneet ovat yksilöhuoneita ja niissä on jopa TV eli 15 kanavaa saksalaista tai saksaksi dupattua ohjelmaa ja CNN. Ilta kului paremmin katsellen infuusionesteen valumista suoneeni.