Ihmeen hyvin nukutun yön jälkeen tunsin oloni varsin virkeäksi. Ikävä vaan, että patulla oli selvästi ollut vaikeampi yö. Hän puhisi ensin aikansa sängynpohjalla ja yritti sitten sitkeästi päästä jaloilleen kyynärsauvojensa kanssa. Pitkän ähinän jälkeen tämä hintelä tervaskanto sai hilattua itsensä parin metrin päässä olevaan tuoliin istumaan.
Aamupalalla tarjolla ollut tumma leipä oli tällä kertaa sämpylöitä. Ne olivat niin tuhtia tekoa, että tarjottimen tuonut kookas mieshoituri sai sahata niitä veitsellä halki kasvonilmeiden voimalla. Naama ruvella ei moisia olisi saanut syötyä. Sain jässytettyä yhden kasaten kaikki täytteet sen väliin. Leivän maussa ei ollut sinänsä moittimista. Aamupalaan kuulunut päärynä oli juuri sopivan kypsä. Se oli tarpeeksi mehukas maistuakseen hyvältä olematta liian märkä niin, että selällään sängyssä pääpuoli koholla sai homman hoidettua tekemättä lammikkoa leuan alle.
Soitin jälleen SOS-palveluun. Tällä kertaa asianani oli kysellä miten saisin edes osan pyörän mukana olevista matkatavaroista mukaani maanantaina. Erityisesti kiinnosti vaatetus, koska kaikki onnettomuushetkellä päälläni ollut oli riekaleina ja ajopukua lukuun ottamatta roskissa. Minulle luvattiin soittaa takaisin, kun asiaa hoitava kaveri tulisi töihin.
Sisar Aida purjehti huoneeseen ilmoittaen, että lääkäri tulisi kohta. Mieshoitajan avustamana hän leikkeli siteeni ja irvistelyni yltyessä ähinäksi hän haki pullon ja kostutti suoraan haavojen päällä olleet siteet. Sen jälkeen ne irtosivatkin ilman ähinöitä. Lääkäriä odotellessa hoiturit virittelivät seuraavat siteet valmiiksi ja poistuivat.
Herr Doctor S. saapui jonkin ajan kuluttua. Ilmeisen tyytyväisenä paranemisen asteeseen hän alkoi asetella rasvattuja sidepaloja paikoilleen jutellen samalla. Oli helpotus puhua taas vaihteeksi englantia. Hän kysyi aikoisinko jatkaa moottoripyöräilyä. Vastasin, että tietysti, koska olin jälleen oppinut lisää eli jatkossa se olisi taas turvallisempaa. Lisäksi ei elämistä pidä pelätä ja sen takia jättää kivoja asioita tekemättä.
Päivän arpavoittoni eli ”valintani” lounaslistalta oli riisiä, vihanneksia ja pieniä lihanpaloja kupissa, jonka pohjalla lillui vettä. Oudosta koostumuksestaan huolimatta annos maistui hyvälle – tai sitten makuaistini ei ollut vielä toipunut. Joka tapauksessa söin hyvällä ruokahalulla.
Illemmalla patun vieraiksi tulivat vaimo ja miniä. Miniä lähti suhteellisen pikaisesti ja myöhemmin pojanpoikakin ilmaantui paikalle. Patulla oli ollut koko päivän vaikeaa ja keskustelun sävy oli mollivoittoinen. Pirteä vaimo lohdutti ja tohisi koko ajan milloin hammashygieniasta tai muusta valmistautumisesta seuraavan maanantain operaatioon. Pojanpoika oli juuri niin vaivautunut, kun teini-ikäinen vain voi olla vierailulla sairaalassa. Minua oli jo muutaman päivän harmittanut kuinka minulle ystävälliset hoitajat puhuivat patulle tylysti ja paiskoivat häntä kuin luusäkkiä hänen erehtyessään pyytämään apua.
Herr Doctor S. kävi vielä kertomassa vastauksen aiempaan kysymykseeni siitä voisinko nousta tolpilleni edes hetkeksi. Hän oli jututtanut traumapuolen vastaavaa lääkäriäni ja sain päivän parhaan uutisen. Selkävammani vaatii tyypillisesti viikon täydellisen vuodelevon, joten seuraavana päivänä saisin kokeilla nousemista hetkeksi. YESSS!
Yritin jälleen päästä läpi SOS-palvelun puheluruuhkasta selvittääkseni joutuisinko lähtemään kotimatkalle verkkoalkkareissa. Päästyäni vihdoin läpi sovin ottavani suoraan yhteyttä paikalliseen poliisiin saadakseni välttämättömät tavarat. Loput tulisivat aikanaan kotiin muuta reittiä. Poliisiasemalle soitettuani sieltä pyydettiin palaamaan asiaan seuraavana päivänä, kun paikalla olisi tapauksen tunteva henkilö.
Ilman kipuja ja mieli virkeänä asioiden etenemisestä innostuin taas naputtelemaan tietokonetta. Langaton verkko nimeltään CampusWlan oli näkyvissä ja suojaamaton, mutta harmillisesti sen heikko kenttä esti minua saamasta siihen yhteyttä. Scheisse! 🙂
