Aamun lääkärikierroksella keskenään saksaa puhuva joukko seisoi huoneessani hetken ja sain eilen tutuksi tulleelta polilääkäriltä lyhyen yhteenvedon englanniksi ennen kavalkadin poistumista. Selkämurtumasta ei puhuttu mitään, joten oletin sen olevan merkityksetön. Sitten minut kärrättiin taas röntgeniin. Tällä kertaa kuvattiin siniseksi värjäytynyt ja todella kipeä vasen nilkkani.
Seuraava pysäkki oli plastiikkapuolen hoitohuone, jossa siteeni poistettiin. Paikalle pölähti nuorehko lääkäri, jonka maneerit ja olemus olisivat saaneet korkeat pisteet ”hullu tiedemies” -kisassa. Hän kuvasi vammani pienellä digikameralla ja ihmetteli oikean pikkurillini sinistä päätä. Sitten hän kaakatti ohjeet yli-ikäisen skinheadin näköiselle, mutta erittäin mukavalle mieshoitajalle, ja katosi kuulemma konsultoimaan. Hoituri sitoi käteni tumpuiksi ja tökki sitten oikeaa kyynärtaivettani muutaman kerran neulalla suonta etsiessään.
Hetken kuluttua hullu tiedemies palasi ja selitti arjalaisella asenteella, että haavani puhdistettaisiin narkoosissa. Ilmeisen närkästyneenä hän leikkasi auki oikean käden tumpun ja kaivoi sinisen pikkurillini esiin jupisten jotain röntgenistä. Pidettyään vielä ilmeisesti viran puolesta pakollisen pelottelupuheen anestesian vaaroista hän katosi valkoinen takki hulmuten.
Sitten Herr Noro roudattiin taas röntgeniin ja, jottei homma kävisi liian tylsäksi, niin aivan eri paikkaan kuin aiemmin. Pikkusormeani aseteltiin peltilevylle pariin kertaan ja koneen murahdettua petini tyrkättiin käytävään odottamaan kuljetusta. Olin jo aiemmin kuullut keskusteluja, joissa manailtiin kuljetushenkilöstön vähyyttä. Nyt odotus venyikin todella pitkäksi.
Paikalle tuli siistin näköinen mies ilman valkotakkia, joka kysyi olenko Herr Noro. Hiukan ihmeissäni myönsin olevani, koska heppu ei näyttänyt yhtään isolta trägeriltä eli kuljetusapuhoitajalta. Kaveri esittäytyi anestesialääkariksi, joka oli etsinyt minua pitkin sairaalaa kyselläkseen nukuttamiseen tarpeelliset tiedot. Keskustelumme käytiin jälleen saksaksi.
Saatuaan tarpeelliset tiedot kaveri piti lähes saman pelottelupuheen kuin hullu tiedemies. Erona oli se, että ennen allekirjoituksen pyytämistä tämä herra kysyi olinko ymmärtänyt. Sillä hetkellä en saanut mieleen miten saksaksi sanotaan ”liekö tuolla väliä”, joten vastasin ymmärtäneeni tarpeeksi. Todella pitkän odottelun jälkeen minut kärrättiin takaisin huoneeseeni.
Sain yhteyden SOS International -palveluun, josta oli soitettu poissa ollessani ja kerroin pyörääni hallussaan pitävien poliisien yhteystiedot. Kun tilanteeni kokonaisuus selvisi pirteälle puhekumppanilleni, niin hän ihmetteli miksei minusta ollut heillä henkilötapausta. Kerroin turhautumisestani Ifin kanssa ja hän sanoi ottavansa homman hoitaakseen. Tuntui mahtavan helpottavalta jutella henkilön kanssa, jolla oli selvästikin homma näpeissä.
Tuttu polilääkäri kävi vielä selittämässä minulle tilanteeni ja samalla selvisi, että olin ymmärtänyt selkäni tilan väärin. Lantio oli ok, mutta olin murtanut oikealta puolelta viisi kappaletta lannerangan nikamien pieniä siipiluita eli niitä mihin lihakset kiinnittyvät. Sitä se laskeutuminen autobahnalle parinsadan nopeudessa tällä elopainolla tekee. Samalla oikein tajusin miten ihme oli, että kyseessä oli edelleen elopaino.
Iltapäivällä huoneeseen astui oudosti tutunnäköinen mies T-paidassa ja shortseissa. Hän kysyi muistinko kuka hän on ja ikäväkseni jouduin vastaamaan, etten pystynyt paikallistamaan selvästi tuttuja kasvoja. Hän oli ollut matkalla töihin nähdessään verisen nassuni kaiteeseen nojaamassa ja oli ollut ensimmäisenä luonani autobahnilla. Sitten kytki – Transfennican broidi. Kaveri esittäytyi – uudelleen – ja kertoi olevansa Lübeckissä asuva ja Hampurissa työskentelevä anestesialääkäri. Ilmankos kaverin otteet olivat olleet niin selkeitä ja asiantuntevia.
Hän oli tullut käymään ihan hyvää hyvyyttään nähdäkseen miten voin nyt. Juttelimme pitkään ja tämä sydämellisen mukava mies käväisi hakemassa minulle lehden, jossa oli lyhyt pätkä onnettomuudestani. Juttelua helpotti olennaisesti, että kaveri puhuu todella hyvää englantia. Hän oli luullut minun olleen tulossa kohti Lübeckiä, koska pyöräni oli ollut toisella puolella moottoritietä. Se selitti sen, miksen ollut nähnyt kuin sirpaleita ja palasia istahtaessani keskikaiteen viereen. Otimme talteen toistemme yhteystiedot ja vannotin, että hän ottaisi yhteyttä käydessään Suomessa.
Loppuillan odottelin kärräystä operaatioon. Odottelin, odottelin ja niin odottelivat osastoni hoituritkin. Useimmiten luonani kävi eräs englanninkielentaitoinen ja huumorintajuinen mieshoituri. Muutenkin koko toistaiseksi tapaamani henkilökunta – paria trägeriä lukuun ottamatta – oli erittäin iloista ja ystävällistä porukkaa. Ilman omakohtaista kokemusta olisin kuvitellut saksalaisen sairaalan henkilöstön varsin erilaiseksi.
Vasta kahdeksan aikoihin selvisi, että olin paastonnut koko päivän turhaan. Operaatio siirtyisi keskiviikolle. Sain onneksi hiukan syötävää ennen kymmentä. Siteiden poiston jälkeen naamani kiristyi eikä oikein antanut avata suuta, joten operaatio oli varsinainen suoritus. Yöksi piti pyytää naamarasvaa.
