Kylppärissämme oli vain amme ja käsisuihku. Suihkun letkukin on sen verran lyhyt, ettei Juha saanut ammeessa suorana seisten vettä tulemaan pään päälle ylhäältäpäin. Aamiainen oli tarjonnaltaan mukava, joskin nautintoa häiritsi iäkäs saksalaispariskunta tuomalla cockerspanielinsa aamiaisravintolaan. Ninan allergiaoireilun estämiseksi siirryimme ulkoterassille aamiaisemme kanssa.
Yöllinen sateen jäljet näkyivät vielä, mutta keli oli pilvipoutainen eikä taivaalla ollut merkkiäkään sääennusteen lupaamista ukkoskuuroista. Lähdimme kohti Oswiecimia (alle 70 km Krakovasta länteen), joka tunnetaan paremmin saksankielisellä nimellään – Auschwitz. GPS:n opastamana reitti kulki maksulliselle moottoritielle. Jos olisimme tienneet, että silläkin tiellä on hidastavia tietöitä, niin olisimme yrittäneet tinkiä hintaa ihan periaatteesta.
Saavuimme museolle hyvissä ajoin ennen kello 11:00 alkavaa englanninkielistä opaskierrosta. Kierros alkoi lyhytelokuvalla, jonka venäläiset olivat kuvanneet leirin vapauttamisesta. Rainan jälkeen otettiin kuulokkeilla varustetut vastaanottimet, jotta kukin ryhmä kuulisi vain oman normaaliäänellä lähettimeensä puhuvan oppaansa. Porukkaa kertyi sen verran, että meidät jaettiin ryhmiksi kolmelle eri oppaalle. Pidimme huolen, että osuimme selkeintä englantia puhuvan oppaan ryhmään. Naisella oli vahva jenkkiaksentti. Myöhemmin selvisi, että hänen opettajansa oli kotoisin Chicagosta. Näimme myös pataljoonan verran Israelilaisia siviilejä ja armeijan sotilaita useissa ryhmissä kiertämässä leirejä.
Auschwitz-Birkenaun kauhuista on niin paljon historiallista dokumenttia, etten aio kerrata tässä mitään. Tuntui hurjalta ajatella, että samasta kohdasta, josta me kävelimme Birkenaun ratalinjan suuntaisesti kohti metsän reunaa oli kulkenut satojatuhansia ihmisiä suoraan kuolemaan kaasukammioissa. Auschwitzin parakeissa näkyi heistä enää nimiä matkalaukkujen kyljissä. Karmaisevin oivallus oli tajuta miksi nimenomaan saksalaiset ovat aina olleet edelläkävijöitä kierrättämisessä.
Museokierroksen jälkeen kävimme parkkipaikkaa vastapäätä kadun toisella puolella olevassa ”italialaisessa” ravintolassa kevyellä keittolounaalla. Astuessamme tyhjään ravintolaan toinen nuorista pöytiä kattamassa olleista tarjoilijattarista kysyi ”miten voin auttaa”. Likan äänensävy jäi meiltä nälissämme huomaamatta. Saimme ruokalistat ja sitten saimmekin odotella katsellen heidän puolilaiskaa työskentelyään. Kohta kuitenkin toinen mateli kysymään toiveitamme.
Tilasimme keitot ja niitä odotellessamme tuli kiertueryhmässämme ollut pariskunta ravintolaan. He jaksoivat odotella vähemmän aikaa ja poistuivat tilaamatta. Keitot saapuivat – ilman lusikoita. Unohduksensa myöntänyt tarjoilijatar kerkisi kuitenkin järjestellä ruokalistoja, sulkea kaapinovia ja jutella kaverinsa kanssa ennen lusikoiden tuomista. Syötyämme maksoimme ja lähdimme mahdollisimman nopeasti pois häiritsemästä heidän jutusteluaan.
Paluumatkalla Juha päätti seurata paikallisia viittoja mieluummin kuin GPS:n nopeimman reitin ehdotusta – iso virhe! Tie oli surkeassa kunnossa ja toki sitä myös korjattiin. Sillä seurauksella, että kapea kaksikaistainen tie oli monin paikoin yksikaistainen ja valoilla vuoroteltiin ajosuuntia. Kun siihen yhdistää puolalaisen ajotyylin ja ruuhkaisuuden, niin helvetti oli valmis. Paluumatka kesti tunnin kauemmin kuin menomatka. Puolassa ei ole nopeinta reittiä – on vain vähemmän hitaita.
Toivuttuamme hetken hotellissa lähdimme katselemaan Krakovan vanhaa kaupunkia. Kiertelimme hetken maailman suurimmalla keskiaikaisella markkina-aukiolla ja jatkoimme kohti Wawel-kukkulaa. Matkalla pysähdyimme syömään erääseen kulmakuppilaan ihan perushyvät annokset. Mitään gourmeeta ne eivät olleet, mutta ainakin nälkä lähti. Wawelin linnoitus oli jo suljettu. Nappasimme muutaman kuvan ennenkuin lähdimme kohti hotellia. Pysähdyimme kivannäköiseen kahvilaan, joka sijaitseen vanhan kirjaston sisäpihalla. Tällä kertaa meille riitti, että tarjoilija alkoi siivota pöytiä ennenkuin tuli kysymään tilausta. Päivän odotuskiintiö oli täynnä ja poistuimme sanaa sanomatta.
