Brezel, pretsel, brzl

Julkaistu Kategoriat Eurooppa 2009Avainsanat , , ,

Hanseatin aamiainen oli todella hyvä ja selvästikin hotellin tavaramerkki. Tarjolla oli jopa luomutuotteita ja muutenkin kaikki oli tuoretta. Ulkona meitä tervehti upean aurinkoinen ja sopivan lämmin keli. GPS ei löytänyt satelliitteja korkeiden talojen välissä kapealla kadulla lähtiessämme parkkihallista. Tilanne ei parantunut tullessamme isolle kadulle, koska sen yläpuolella taivaan peitti korotetulla sillalla kulkeva toinen katu. Käännyimme seuraavasta risteyksestä avoimelle ja leveälle kadulle, jossa odottelimme jalkakäytävällä GPS:n orientoitumista. Laskettuaan reitin GPS ohjasi tekemään pikku kiepin ja päädyimme juuri alittamallemme korotetulle kadulle.

Olimme päättäneet ajaa motaria reippaasti Hampuriin ollaksemme siellä parahiksi lounasaikaan. Ajoimme kyllä moottoritietä, joskin reippaus sai jäädä. Koko matkan Bremenistä Hampuriin oli tietöitä kilometrien pätkissä aina muutaman kilometrin välein. Onneksi stauta ei tullut vaan liikenne veti myös tietöiden kohdalla. Kovinkaan moni ei viihtynyt kavennetulla vasemmalla kaistalla rekkojen vieressä, joten saimme ajella omaa nopeusrajoitettua tahtiamme melkein koko ajan.

Pidimme tauon levähdyspaikalla noin puolimatkassa ja joimme croissanttikahvit katsellen saksalaista uutislähetystä televisiosta. Telkkaria olikin nähnyt vain julkisissa tiloissa koko reissun ajan, koska missään hotellissa emme olleet avanneet toosaa kertaakaan.

Muutamia kilometrejä ennen Hampuria kolmikaistaisen motarin liikenne puuroutui hetkittäin pysähdyksiin. Splittailimme pari kilometriä autojen välistä jälleen kerran ihaillen paikallisten auliutta antaa tietä. Päästyämme ohi suman aiheuttaneen kapeikon saimmekin ajaa melkein yksin kohti Hampurin keskustaa muun liikenteen suunnatessa Lübeckiin menevälle moottoritielle.

Nina oli alkanut kerätä reissun aikana ranneketjua, johon ripustetaan pieniä hopeisia eriaiheisia koruja. Itse ranneke oli muisto Rothenburgista, käkikello oli muisto Schwartzwaldista, pikkuinen Eiffel-torni Pariisista ja moottoripyörä Luxembourgista. Palattuamme Saksan puolelle hän oli etsinyt kaikista koruliikkeistä brezelin muotoista korua muistoksi Saksasta yleensä. Valmistajan valikoimissa on, mutta mistään ei ollut vielä sellaista löytynyt.

Hampurin kiintopisteeksi GPS:lle laitettiin koruvalmistajan oma myymälä keskellä kaupunkia. Ajelimme koko ajan kapeneville kaduille, kunnes käännyimme Neuer Wall -ostoskadulle. Lipuessamme hitaan liikenteen ja jalankulkijoiden seassa ohitimme Bvlgarin, Cartierin, Guccin, Tiffanyn ja muita ökykauppoja. Parkkeerasimme ainoaan löytämäämme pieneen rakoon ja jalkauduimme.

Thomas Sabon kauppa löytyi ja kysyimme brezelin muotoista korua. Kuten jo kerran aiemminkin niin saimme jankuttaa sanaa ”brezel, brezl, prezel, pretsel” useaan otteeseen lausumistamme muutellen ja selittäen elekielellä mitä tarkoitimme. Sekä meitä palvellut mies että vieressä seissyt nainen katsoivat meitä kummissaan. Hetken hoettuamme tiskin takana oleva nainen tajusi ja sanoi ”aa brezel”. Meistä hän lausui sen ihan samalla tavalla kuin olimme itse yrittäneet, mutta ehkä emme osanneet käyttää tarpeeksi sylkeä ääntämisessämme. Ninan riemuksi killutin löytyi ja pääsimme etsimään toiseksi tärkeintä eli lounasta.

Viereiseltä kadulta löytyi kanaalissa lilluva ravintola Ponton. Ylhäältä kadulta katsottuna paikka näytti paljon kutsuvammalta. Heiluvan pöydän ääreen istuttuamme huomasimme miten limaista umpikujakanaalin vihreä seisova vesi oli. Onneksi paikan tarjoilija oli todella mukava ja salaatit maistuvia, joten lounashetki oli miellyttävä. Päätimme kuitenkin nauttia kupposet muualla.

Kävelimme takaisin ostoskadun yli raatihuoneen aukiolle, jossa oli menossa jokin tapahtuma. Emme lähteneet kiertelemään kojujen lomitse jyskyttävän musiikin täyttämää aukiota vaan valitsimme kanavan vastakkaiselta reunalta katetun kävelykadun varrella olevan Godiva-suklaapuodin kahvilan. Nautimme hyvät kahvit ja jaoimme annoksen jäätelöä ja mansikoita.

Lähtiessämme kohti Travemündeä laitoimme isojen teiden kiellon päälle välttääksemme perjantain rekkarallin satamaan. Ajelimme läpi Hampurin esikaupunkien. Nina bongasi selvästi vauraan asuinalueen, jossa oli suuria kartanon kokoisia taloja ja hyvin hoidettuja puutarhoja. Juhan maisemien katselua haittasi voimistuva päänsärky, joka vaati lääkintätauon ajettuamme muutamia kilometrejä ulos kaupungista. Jonkin ajan kuluttua jyskytys vaimeni ja pystyimme molemmat nauttimaan kauniisti kumpuilevista maastoista. Näimme myös toistaiseksi eksoottisimman eläimistä varoittavan liikennemerkin. Siltä varalta, ettei otusta olisi tunnistanut kuvan silhuetin perusteella, niin alla luki ”Saukko”.

Lübeckin jälkeen meistä tuntui kuin GPS olisi ajattunut meitä aivan uskomattomia syheröitä lähestyessämme satamaa. Jälkeenpäin tehty reittitarkastelu osoitti kuitenkin meidän edenneen melko suoraa reittiä, jossa vaan oli paljon pieniä käännöksiä asutusalueella. Ajoimme sataman suulle ihan vaan varmistaaksemme oikean paikan mennä sisään. Sitten etsimme GPS:n listalta ruokapaikan ja käskimme sen opastaa meidät sinne.

Olimme valinneet ravintolan Altstadt Restaurant, koska sen nimi kuulosti kivalta. Olimme paikan ainoat asiakkaat. Sisällä istui neljän nuoren seurue yhdessä pöydässä tietokoneen ympärilä. Porukan pitkä hoikka poika nousi heti ylös ja tervehti meitä ystävällisen kohteliaasti. Seurueen tytöllä oli tarjoilijan esiliina ja ilmeisesti kaksi muuta olivat heidän kavereitaan. Istahdimme ikkunapöytään ja hyvin hiljaa puhuva poika antoi meille ruokalistat sekä otti juomatilauksen.

Pienessä ravintolassa ei soinut musiikki ja nuoret puhuivat vähän sekä senkin kuiskaten, joten tunnelma oli melkein harras. Ruoka oli selkeää, yksinkertaista ja todella hyvää. Poika hoiti tarjoilun todella mallikkaan ammattitaitoisesti. Hän ei edes palannut muiden seuraan vaan oli valmiudessa baaritiskin takana koko ajan. Ruokailumme aikana saapui neljän hengen seurue ja näimme myös varattu-merkit parissa pöydässä, joten ilmeisesti emme olleet paikan ainoa tulonlähde tuona iltana.

Palattuamme satamaan oli sinne jo kertynyt muutaman auton mittainen jono. Hetken seisoskeltuamme pyörän vieressä näimme miten iäkäs satamavirkailija viittoili meille. Hän teki moottoripyörällä ajamista näyttävän eleen ja huomattuamme sen viittasi meitä ajamaan luokseen. Lähestyessämme suljettua check-in-porttia, jonka luona mies seisoi, hän lähti kävelemään portin ohi ja viittasi meitä seuraamaan. Hiukan epäröiden Juha ajoi portista ja pysäytti miehen osoittamaan paikkaan pois liikenteen tieltä. Sitten kaveri selitti, että hän opasti pyörät sisäpuolelle, jottei niiden tarvitsisi tökkiä metri metriltä autojonon mukana check-in-toiminnan viimein alkaessa. Kaveri ehdotti, että kävisimme vaikka kahvilla satamarakennuksessa ja tulisimme hoitamaan kirjautumisen vasta myöhemmin. Kiittelimme kovasti todella fiksua ja ystävällistä herrasmiestä.

Noudatimme neuvoa ja istuimme kupposille satamarakennuksen terassille. Näimme kyytimme M/S Finnladyn saapuvan sataman laivarivistöön. Autorivin alettua tökkiä portista kävelimme takaisin ja kävimme kävellen portilla hoitamassa muodollisuudet. Pähkäillessämme paluuta satamarakennukseen odottelemaan meillä virisi keskustelu viereen pysäköineiden kahden naismotoristin kanssa. Toinen oli suomalainen ja toinen Suomessa tilapäisesti asuva saksalainen, jotka olivat paluumatkalla naismotoristien kokoontumisajosta Venetsian lähistöltä. Aika vierähti mukavasti kuunnellen nuoren, mutta silti paljon moottoripyörällä matkailleen, saksalaisnaisen välillä aivan hillittömän hauskoja sattumuksia pursuavia juttuja.

Saimmekin odotella tunteja ennen laivaan pääsyä. Saatuamme oman pyörän kiinnitettyä avustimme viereen pysäköinyttä saksatarta, joka tunnusti tottumattomuutensa laivamatkailuun pyörän kanssa vaikka oli muuten paljon ajanut. Erityisesti meitä huvitti hänen kommenttinsa tutkiessaan kiinnitysliinan mekanismia: ”Olen arkkitehti, mutta näistä en tajua mitään.” Mennessämme infotiskin ohi Nina poimi mukaansa laivan matkaohjelman. Tiskin takana istuva nainen tunnisti hänet ja Nina jutteli hetken vanhan tuttunsa kanssa ennen siirtymistämme hyttiin.

Vaikka kello oli jo laivan eli Suomen aikaa yli kaksitoista niin päätimme käydä nauttimassa laivassa tarjolla olevaa yöpalaa. Finnlinesilla annetaan ateriapaketin ostaneille vakiopöytä koko matkan ajaksi. Jäimme vielä juttelemaan viereiseen pöytään osuneen hauskan suomalaisen motoristipariskunnan kanssa ennen nukkumaan käymistä. Kello oli jo niin paljon, että uni tuli yrittämättä.