Aamiainen oli reissun surkein. Jopa appelsiinimehu oli oudonmakuista ja ehkä pilaantunuttakin. Koko majoittamosta jäi sellainen kuva, ettei heitä olisi voinut paljon vähempää kiinnostaa. Hyvänä puolena voi kuitata, että meillä on nyt hotellivinkki Troyesista – siis minne ei ainakaan.
Liikkeelle lähtiessämme oli vain tavanomainen helle. Edessä oli koko reissun pisin päiväetappi, joten valitsimme nopeimman tievaihtoehdon. Pidimme tauon ensimmäisellä mahdollisella levähdysalueella, jossa oli ravintola. Täydensimme vesivarastoja ja joimme kunnon appelsiinimehut saadaksemme aamun surkean aamiaismehun aiheuttaman trauman korjattua.
Olimme olleet hiukan huolissamme kunnollisen lounaan löytymisestä, koska reitille ei osuisi mitään kylää suurempaa paikkaa. Lisäksi alkureissun karmaisevan AutoGrill-kokemuksen uusiminen ei houkuttanut. Lounasaikaan pidimme tauon levähdysalueella, jossa oli Courte Paille -ketjuun kuuluva ravintola. Se osoittautui laadukkaaksi ja annoksemme olivat todella maukkaita.
Tiet vaihtelivat päivän aikana huippukuntoisista maksullisista moottoriteistä pikkukyliä kiemurrellen halkoviin pikkuteihin, joista yksi oli tietyön kourissa riivitty kuoppaiseksi kuin perunapelto. Pidimme muutaman juomatauon paeten hetkeksi yli kolmenkymmenen asteen hellettä. Yksi tauko jäi tosin haaveeksi irtauduttuamme levähdysalueelle, jossa ei merkinnästä huolimatta ollut mitään palveluja.
Liikenneympyrän toisella puolella olevan tien varressa näkyi baari, jonka luo ajoimme. Väistelimme lattiaa imuroivaa tyttöä ja pyysimme Perrierin. Isäntä toisti epäuskoisesti ”yksi Perrier” ja emäntä kolautti tiskille purkkiversion kyseistä kuplavettä sen näköisenä kuin syöttäisi koiraa, josta ei pidä. Isännällä ei ollut halua ottaa maksua 20 euron setelistä, joka oli pienin raha Juhan lompakossa sillä hetkellä. Siinä vaiheessa meille riitti ja marssimme ulos ostamatta mitään.
Kumpuileva maasto oli hetkeksi jäänyt taaksemme reittimme koukatessa etelän kautta moottoriteitä noudatellen. Sitten alkoi horisontissa kohota Vosges-vuoristo. Levähdysalueella, jonka nimi on komeasti ”Alsacen portti”, oli palvelu ja tarjonta taas kohdallaan. Natustelimme myös jäätelöt nesteytyksen ohessa. Siitä olikin enää lyhyt pyrähdys Uffholtziin, jossa pysähdyimme jalkakäytävälle hotelli L’auberge du Relais’n eteen. Paikalla oli myös toinen moottoripyörä ja sen kuski tutki jalkakäytävälle levittämäänsä karttaa.
Saatuamme kypärät päästä motoristi kääntyi puoleemme tervehtien. Sitten vilkaistuaan rekisterikilpeämme kysyi olemmeko ajaneet tänne saakka Suomesta. Kerroimme saapuneemme laivalla Saksaan ja kaveri totesi ”no tietysti” aivan kuin ajatus koko matkan ajamisesta olisi mahdoton. Kerrottuamme missä olimme jo käyneet hän sanoi hämmästyneenä meidän olevan tosimotoristeja ja kertoi itse olevansa ”vain nurkan takaa Bernistä”.
Nina kävi respassa hoitamassa meidät sisään. Juttelimme vielä hetken ja meille selvisi, että kaveri oli liikkeellä täysin nenä-näyttää-suunnan-metodilla eikä hänellä ollut majoitusta vaikka seisoikin hotellin edessä. Kuultuaan kuinka järjestelmällisesti olimme paikan valinneet, hän päätti kokeilla saisiko hänkin huoneen.
FJR sai paikan kaivoskäytävää muistuttavasta autotallista. Toinenkin motoristi oli saanut huoneen ja jäi parkkeerailemaan mennessämme hotelliin. Olimme päättäneet syödä hotellin ravintolassa ja morjestimme motoristin sanomalla näkevämme mahdollisesti illallisella uudelleen. Kotiuduimme pieneen, mutta toimivaan huoneeseen. Harmi vaan, että ainoa helteeseen helpotusta tarjoava keino oli avata ikkuna ilta-auringossa kylpevälle sisäpihalle.
Siirryimme illalliselle puoli kahdeksan aikaan. Näimme motoristin istuvan yksin neljän hengen pöydässä ja hän hyvin iloisesti pyysi meitä liittymään seuraansa sanoen, että oli hiukan viivytellyt tilaamista odotellen ilmaantuisimmeko paikalle. Esittäydyimme ja Peter kertoi, että hänellä oli aikanaan ollut tamperelainen tyttöystävä.
Hän oli käynyt kaksi kertaa Suomessa ja toinen reissu oli ollut täydellinen katastrofi. Peter oli – ilmeisesti joidenkin seurassa, koska puhui monikossa – kulkenut Turusta vuokra-autolla rannikkoa ylös ihmetellen eikö metsä koskaan lopu, että näkisi jotain maisemaa.
Sitten hänet oli viety patikkaretkelle metsään, jossa valtaisa hyttysparvi oli pakottanut porukan juoksemaan meren rannalle saakka. Mereltä puhaltanut jääkylmä tuuli oli karkottanut hyttyset, mutta ainoa tie takaisin autolle lämpimään oli saman metsän halki. Me nauroimme aivan kippurassa hänen eläväiselle kertomukselleen.
Mahtavan hauskan jutustelun lomassa söimme todella maukkaan illallisen. Nina valitsi monipuolisen salaatin, jossa oli myös hanhenmaksaa. Juha otti suosikkinsa Nizzan salaatin, joka oli todella runsas. Juhalta jäi salaattia, jonka Nina halusi syödä loppuun ja hän puolestaan jätti hanhenmaksan koskematta. Siitä seurasi hauska tilanne, kun isäntä tullessaan hakemaan pois lautasia katsoi jätettyä hanhenmaksaa ja sitten Juhaa oudoksuen, koska Ninan edessä oli tyhjä lautanen. Peter pelasti tilanteen pyytäen saada syödä hanhenmaksan, jos se muuten jäisi.
Nautimme myös jälkiruoat. Peter haki karttansa sekä Nina muistiinpanonsa ja kerroimme vinkkejä Alsacen viinireitistä ja muista meille ennalta tutuista paikoista lähialueilla. Peter teki merkintöjä karttaansa rakennellen suunnitelmaa siitä minne ajelisi. Olimme jo aiemmin todenneet, että hänellä ja meillä oli sama suunnitelma ajaa Route des Crêtes seuraavana päivänä. Aivan loistavan hauskan illan lopuksi sovimme tapaavamme aamiaisella miettimään mahtasimmeko vaikka ajaa seuraavan päivän maisemareitin yhdessä.
Herkullisia annoksia!