Tois puol jokkee

Julkaistu Kategoriat Firenze 2013Avainsanat ,

Kiireetön sunnuntai alkoi nautinnollisesti aamiaisella. Sääennuste lupasi lähes hellettä, joten Juhalta jäi nahkatakki hotellille ja Ninakin puki omansa alle vain yhden villapaidan. Suunnistimme Arnon rantaan meille uutta reittiä.

Bongasimme matkalla kahvila Vivolin, jossa pistäydyimme kupposilla. Emme myöskään voineet vastustaa syntisen hyviä mansikkaleivoksia. Vivolin kuuluisat jäätelöt jätimme tällä kertaa testaamatta.

Kiersimme kaupungintalon editse ihailemassa jälleen aukion lukuisia patsaita. Yhden patsaan vieressä olevassa vaahtosammuttimen telineessä roikkui laukku, joka ei tuntunut kuuluvan kenellekään lähistöllä. Kävimme kertomassa asiasta Uffizin oven luona olevalle henkilökunnalle, mutta emme jääneet seuraamaan aiheuttiko hiukan välinpitämättömästi vastaanotettu viestimme toimenpiteitä.

Kiertelimme vielä hetken lähikatuja ennen siirtymistä Arnon rantaan. Ylitimme joen Ponte Vecchion turistiruuhkan läpi ja jatkoimme suoraan Palazzo Pittin luo. Jyhkeän kivipalatsin nimi on peräisin linnan rakentamisen alunperin aloittaneelta pankkiirilta. Olennaisin osa palatsin historiaa on kuitenkin sen rooli Toscanan suurherttuakunnan hallintokeskuksena Medicien omistuksessa.

Ostimme liput – yhteensä neljä, koska Bobolin puutarhaan piti tietysti ostaa eri lippu kuin itse palatsiin. Ihme kyllä kaikki sai samalta tiskiltä. Heti pääportin takana olevalle keskusaukiolle oltiin pystyttämässä esiintymislavan näköistä rakennelmaa ja lukuisat ruodarit saivat aikaan melkoisen metelin ilman, että mitään näkyvää tapahtui.

Nousimme portaat Palatine-galleriaan, joka sisältää lukuisia kuuluisia tauluja. Kaikkea ei ole siirretty Uffiziin vaan Palatine on kuin mini-Louvre. Kaikki seinät ovat noin metrin korkeudesta korkean katon rajaan saakka täynnä renesanssin aarteita. Maalaukset ovat edelleen niillä paikoilla, johon suurherttuat olivat ne halunneet. Mitään teemaa tai aikajärjestystä ei noudatettu. Katot ovat myös täynnä maalauksia ja upeita stuccoja. Seinien upeat satiiniset tai silkkiset kankaat näkyvät ylenpalttisten kehysten lomasta.

Palatinen jatkeena ovat kuninkaalliset asunnot. Ne ovat olleet Medicien ja Lorrainen sukujen hallussa, mutta titteli tulee lyhyeltä ajalta, jolloin Italia oli kuningaskunta ja Firenze sen pääkaupunki. Vaikka tauluryöppy vaimeni asuntojen puolella niin siellä oli toisenlaisia taideteoksia, kuten upeita huonekaluja. Olimme jälleen tuhmia ja otimme kuvia vartijoiden silmän välttäessä. Yhdessä huoneessa olisi voinut kuvata melko rauhassa, koska tuolissaan istuva vartijarouva nukkui.

Päätimme jättää käymättä modernin taiteen gallerian sekä pukumuseon ja siirtyä puutarhan puolelle. Boboliin pääsi sisäpihan kautta kiipeämällä jyrkästi nousevaa käytävää ylös kohti kukkulaa. Kiertelimme puutarhan rinteitä helteisessä säässä. Ninakin joutui riisumaan ensin villapaidan ja lopulta myös nahkatakkinsa.

Puutarhassa on pari patsain koristeltua tekolampea ja rinteillä kasvaa korkeita sypressejä. Alueen hoito ei ole aivan parhaissa kantimissa. Ainoa toiminnassa oleva suihkulähde oli pienellä aidatulla tontilla alueen nurkassa. Noin kolmekymmentä senttiä korkea lähde lirutti suunnilleen samankorkuista vesipatsasta.

Poistuessamme Pittistä Nina kysyi yhdeltä roudariporukasta mitä tapahtumaa varten lavaa pystytettiin. Kaveri ei ollut järin innokas vastaamaan ja totesi ainoastaan ”häitä”. Näimme myös liudan intialaistaustaisilta vaikuttavia henkilöitä, jotka olivat selvästi järjestävän seuran jäseniä. Mietimme itseksemme, että minkälainen hääpari voi varata Palazzo Pittin ja lähettää sinne armeijan verran porukkaa rakentamaan vastaanoton.

Lounasaika oli jo ohi ja alkoi olla melkoinen nälkä. Kävelimme läheiselle Piazza di Santo Spiritolle etsimään ravintolaa. Sellainen löytyikin heti. Kysyimme pöytää tarjoilijalta, joka näytti toista miestä eli ilmeisesti paikan ”hovia”. Terassilla oli pari tyhjää pöytää, mutta kaveri sanoi meille ”yksi minuutti”. Hetken kuluttua nuori tyttö kysyi englanniksi pöytää kahdelle ja sai sen heti. Sitten poke huomasi istuttaa meidätkin. Katselimme jonkin aikaa tarjoilijoiden tehotonta säntäilyä ja huomasimme, ettei jo ennen saapumistamme lähipöydässä listojen kanssa istunut pariskunta ollut edes saanut tilattua. Poistuimme paikalta.

Aukion toisella laidalla olevassa ravintolassa saimme pöydän terassilta heti. Koska lounasaika oli jo ohi, niin lista oli varsin rajallinen ja se piti käydä lukemassa ovenpielestä. Olimme jo päättäneet mitä tilata ja odottelimme milloin yhtä lasia kerrallaan kuljetteleva raasu tarjoilija ehtisi kohdallemme. Kun hän alkoi ottaa tilausta jo jonkin aikaa jälkeemme saapuneelta pöytäseurueelta, meille riitti ja poistuimme tästäkin paikasta.

Katsoimme Natalien suosituslistalta lähistöltä ravintolan. Sen etsimiseen meni hetki, koska osoite oli annettu asuntotyyppisellä katunumerolla eikä aiemmin oppimallamme liiketilojen numerolla. Kyseinen viinitupa ei tarjonnut lounasajan ulkopuolella kuin leikkeleitä viinien maistelun yhteydessä. Alkoi jo näyttää siltä, ettemme saisi ruokaa Arnon eteläpuolella. Lähdimme palaamaan siltaa kohti päästäksemme turistisemmalle pohjoispuolelle.

Jokea lähestyessämme näimme avoimen ravintolan ja kysyimme sisällä olevalta – oletettavasti henkilökuntaan kuuluvalta mieheltä – onko keittiö auki. Vastaus oli reipas ”tottakai” ja meidät ohjattiin pöytään. Tässä paikassa tarjoilu oli jopa turhan innokasta, koska listat tuonut nuori nainen kävi jatkuvasti kyselemässä olimmeko jo päättäneet.

Päädyimme molemmat tilaamaan rosmariinilla maustettua nautaa ja paistettuja perunoita. Juha otti myös lasillisen talon punaviiniä tasan yhden vaihtoehdon valikoimasta. Ruoka olisi ollut todella hyvää ilman kiljuvaa nälkääkin. Nyt se oli aivan fantastista.

Palasimme joen pohjoispuolelle Ponte Vecchion kautta ja suunnistimme tuttuun gelateriaan jälkiruoalle. Kello oli jo sen verran paljon, että päätimme jättää varsinaisen illallisen syömättä ja ostaa iltapalaksi muutaman hedelmän. Nyt haasteeksi muodostuikin mistä saada hedelmiä, kun ruokakauppojenkin löytäminen oli osoittautunut aiemmin hankalaksi.

Nina etsi pienestä Firenze-oppaastamme lähimmän Pegna-ketjuun kuuluvan kaupan. Sieltä ei löytynyt hedelmiä, mutta saimme ohjeet mistä löytyisi toinen kauppa. Ohjeet osoittautuivat varsin puolittaisiksi, mutta pienen etsiskelyn jälkeen löysimme Meta-ketjun kaupan ja saimme hankittua iltapalaa.

Hotellille palatessamme kävi läheisen teatterin edessä melkoinen kuhina. Selvästikin joku paikallinen kuuluisuus oli tervehtimässä fanejaan kadulla. Nappasimme pari kuvaa hälyn keskipisteestä. Teatterin seinässä olevasta julisteesta selvisi, että kaveri oli laulaja ja näyttelijä Massimo Ranieri.

Hotellille palattuamme olimme juuri saaneet valmiiksi edellispäivän matkakertomuksen, kun nettiyhteys katkesi. Nuori emäntämme oli vielä puuhastelemassa kellarissa, josta aulaan kantautuva radion ääni auttoi paikallistamisessa. Hän käynnisti nettireitittimen uudelleen ja yhteys palasi. Juttelimme varmaan vartin vilkkaan rouvan kanssa vielä ennen kuin hän palasi touhuihinsa.

One thought on “Tois puol jokkee”

  1. Kiitokset parista kävelyretkestä kuvineen. On mukava reissata kanssanne. Hyvää jatkoa odotellen.
    Eero

Kommentointi on suljettu.