Belmontin aamiainen oli kokemus – myös tarjoilijatytölle. Hotelli oli lopettanut buffet-aamiaisen covidin takia eikä ollut palauttanut sitä takaisin. Kaikki piti tilata nuorelta tarjoilijalta, joka hiukan hätääntyneen näköisenä säntäili keittiön ja muutaman pöytäseurueen väliä.
Kaikki kyllä tuli, kun pyysi – uudestaan. Kaksi lasillista appelsiinimehua tuli toinen täynnä ja toinen puolillaan. Juhan odotellessa jogurttiaan tyttö palasi takaisin ilman ja pyyteli anteeksi selittäen, ettei löydä kokkia mistään ja häntä on kielletty ottamasta mitään kylmiöstä. Ilmeisesti kokki kuitenkin löytyi, koska jogurtti saapui hetkeä myöhemmin.
Banbridge oli valittu kohteeksi, koska sieltä oli enää reilun puolen tunnin ajomatka moottoritietä Belfastiin palauttamaan vuokra-auto. Ruuhkiakaan ei ollut, joten olimme reilusti ennen puolen päivän määräaikaa Hertzin pihassa käytyämme hakemassa vielä tankin täyteen. Virkailija katsoi, että auto oli saman muotoinen kuin saadessamme sen ja homma oli sillä hoidettu. Matkamme road trip osuus oli päättynyt.
Helteinen päivä tuntui todella vetäessämme matkalaukkuja noin puolen kilometrin matkan Lanyon Placen juna-asemalle. Ostimme liput seuraavaan Dubliniin vievään junaan ja odottelimme puolisentoista tuntia aseman kuppilassa. Sitten olikin aika siirtyä jonoon, joka oli muodostunut halliin. Kuljimme siksakkia kuin lentoaseman turvatarkastusjonossa ennen kuin olimme lipuntarkastuspisteessä.
Juna lähti kohti Dublinia puolillaan. Mekin istuimme leveästi molemmilla puolilla pöytää kahdella penkkirivillä. Parin aseman jälkeen juna alkoi täyttyä, joten siirryimme istumaan vierekkäin yhdelle riville. Hetken kuluttua iäkäs rouva kysyi voisiko istua meitä vastapäätä. Täti osoittautui varsin puheliaaksi ja iloisesti visertäen käytiin läpi maailman tilanne, brittien kuninkaalliset sekä hänen sukunsa historia ja nykytila. Hauska jutustelu sai matkan tuntumaan paljon lyhyemmältä.
Dublinissa Connollyn asemalta oli hotellillemme reilu kilometri, mutta helteinen keli ei lainkaan houkutellut patikoimaan, joten otimme taksin. Hotel 7 on ns. boutique-hotelli. Se näkyi ensimmäiseksi siten, ettei hotellia meinannut edes huomata kadulta. Kylttikin seinässä oli niin tyylitelty, että sitä piti tuijottaa aikansa nähdäkseen siinä hotellin nimen.
Respassa oleva ystävällinen mies oli ralliautoilufani. Juhan etunimi oli kuulemma jäänyt mieleen viitaten entiseen rallin maailmanmestariin – ennen Carlos Saintsin aikakautta kuulemma. Booking.comin kuvat huoneestamme oli onnistuttu ottamaan siten, että se vaikutti paljon isommalta. Mahduimme kuitenkin ihan hyvin ja huone oli erittäin toimiva. Kerrankin oli esimerkiksi pistorasiota oikeissa paikoissa ja tarpeeksi monta.
Junassa mussutettu pikku välipala ei enää pitänyt nälkää, joten katselimme hetken ravintolatarjontaa kännyköistä ennen lähtöä kaupungille. Kävelimme noin kilometrin hotellilta joen rantaan, jota reunustavalla kadulla oli valitsemamme Bar Italiana -ravintola.
Valinta osoittautui täydelliseksi. Nautiskelimme reissun siihen asti parhaan aterian – toki pitkän kaavan mukaan. Oli aivan taivaallista syödä hyvää ruokaa, jossa ei ollut mitään rasvassa tiristettyä. Jopa Juhan meren antimet pasta oli tehty helpoksi syödä poistamalla – italialaisittain epätyypillisesti – kuoret simpukoista ja katkaravuista.
Reilut annokset hyvää ruokaa saivat meidät sen verran raukeiksi, että päätimme palata hotellille suunnittelemaan seuraavien päivien ohjelmaa. Kävelimme takaisin eri katuja kuin tullessa ja tulimme kulkeneeksi sanottakoon melko monikansallisten korttelien kautta.