Espoo – Dublin – Belfast

Julkaistu Kategoriat Irlanti 2022Avainsanat , , , ,

Lento oli kello 16:00, mutta joka tuutista oli tullut varoituksia hurjista ruuhkista kentällä. Siksi saavuimme kentän P5-parkkitaloon jo yhdentoista aikoihin. Terminaalissa check-in automaatti ei kelpuuttanut henkilökorttia, mutta onneksi olimme ottaneet passit mukaan. Luovutettuamme yhden matkalaukun baggage dropille siirryimme turvatarkastuksen jonoon. Siksakkia kulkeva jono eteni tasaisesti vaikka tarkastuspisteitä oli avoinna vain kaksi. Ensimmäistä kertaa ikinä Juhan elektroniikkaa täynnä oleva reppu tarkastettiin. Kaveri kaivoi esille Juhan läppärin sekä Ninan iPadin katsoakseen, että ne ovat oikeita laitteita. Kaikki meni kuitenkin yllättävän sujuvasti ja meille jäi neljä tuntia aikaa haahuilla puolivalmiissa terminaalissa.

Sisätiloiltaan siistillä kentällä ei kuitenkaan ollut mitään ruuhkaa. Iso osa liiketiloista oli vielä kesken ja alueita oli suljettu saaden osan terminaalista muistuttamaan labyrinttia. Söimme lounaan Pier Zero -kuppilassa. Nina söi Caesar-salaatin lämminsavulohella ja Juha katkarapuja kukkurallaan olevan suuren voileivän. Känkkäränkän kukistuttua katsastimme terminaalin vähäisen shoppailutarjonnan. Yllätykseksemme porttimme oli passintarkastuksen takana. Jälleen passista oli etua, koska porttien automaatit eivät käsittele henkilökortteja.

Non-Schengen -alueen puolella oli vielä autiompaa. Lähes kaikki kaupat olivat kiinni vaikka oli keskipäivä. Vain kuppilat ja R-kioski palvelivat muutamaa harvaa matkustavaista. Porttimme 51C oli alakerrassa eli bussikuljetuksen päässä koneesta. Istuskelimme aikamme ennen kuin Juha lähti etsimään vesipistettä, joita on oman pullon täyttämistä varten. Lähin oli merkitty portille 54. Muuten hyvä, mutta koko siipi oli suljettu portin 52 jälkeen. Seuraava vesipiste oli merkitty aivan 40-sarjan porttien siiven päätyyn, mutta onneksi Muumi-kahvilan ystävällinen tarjoilija täytti pullomme.

Odotellessamme portilla alkoi hallissa vetää niin, että Juhan vajaan sentin pystytukkakin hulmusi. Pari odottelijaa – Nina mukaanlukien – veti takkia päälle ja Juhakin otti pitkähikaisen hartioille niskan suojaksi. Boarding sujui ripeästi vaikka se tarkoittikin vain siirtymistä pleksilasiseinän toiselle puolelle odottelemaan. Ainoa hikka oli se, ettei automaatin tulostamien boarding-korttien tiedoissa ollut passin numeroa vaikka kone oli vaatinut skannaamaan ne. Huono systeemi ei ainakaan lisännyt jo hiukan horjuvaa käsitystämme Helsinki-Vantaan erinomaisuudesta. Onneksi sentään odotusaulan puolella ei tuullut niin, että sukat pyörivät jaloissa.

Bussi vei meidät kentällä seisovan pienehkön koneen luokse. Norran operoima 100-paikkainen ei ollut moderneilla mukavuuksilla pilattu, mutta nuorehko matkustamohenkilökunta palveli iloisesti hymyillen. Noin kolmen tunnin lento meni tasaisesti ja laskeuduimme aikataulun mukaisesti. Dublinin kenttä on melko ”käytetyn” tuntuinen ja sisärajojen passintarkastus oli käytössä myös EU-maiden asukkaille. Jälleen oli siunaus, ettei tarvinnut esitellä henkilökortteja, koska passin ymmärtävät kaikki. Kenttä tuntui olevan kaaoksessa. Joka puolella oli röykkiöittäin matkalaukkuja ilman matkustajia. Onneksi kuitenkin Finnairin vuoromme laukut putkahtelivat hihnalle ihan kohtuuajassa.

Olimme edellisenä iltana yrittäneet keksiä miten pääsisimme Belfastiin sujuvasti. Junia ei lähde lentoasemaa läheltäkään ja express-bussivuorot olivat täynnä ennen iltayhdeksää. Olimme päättäneet hankkiutua Dublinin keskustan juna-asemalle, mutta emme tienneet miten ehtisimme, joten emme varanneet mitään ennalta. Terminaalin ulkopuolella oli satametrinen taksijono, joten seurasimme kylttiä bussille, joka väitti olevansa nopein yhteys keskustaan. Se pitikin paikkansa ja pääsimme perille todella sujuvasti. Sitten hilppasimme reilun puoli kilometriä melko ripeästi Connellyn asemalla. Ehdimme vielä ostaa liput automaatista ja nousta varttia vailla kello 19:00 lähtevään junaan.

Irkkuja – ainakaan junassa kanssamme matkustaneita – ei voi väittää hiljaisiksi. Varsinkin yksi selvästi vaikutuksen alaisena ollut vanhempi mies puhkesi laulamaan heti ylitettyämme rajan Pohjois-Irlannin puolelle. Dublin-Belfast on kuulemma Irlannin kuljetuin junareitti. Ehkäpä käyttömäärä selittikin sen, että ”pikajunaksi” itseään tituleeraava tsuge ravisti ja poukkoili kuin olisi istunut bussin takasillalla hiekkatiellä.

Saavuttuamme Belfastiin yhdeksältä illalla, patikoimme vielä reilun kilometrin kiireettä hotellille. Meillä oli varattuna pieni sviitti eli iso huone omalla keittiöllä The Flint -nimisestä pienehköstä hotellista. Kotiuduttuamme käväisimme vielä läheisessä Tescossa hakemassa ilta- ja aamupala-ainekset, koska Flintissä ei ole aamiaistarjoilua. Palattuamme Juha epäili ensin ikkunan jääneen auki, koska katumelu kuului esteettä kuudenteen kerrokseen, mutta ikkunat olivat kiinni – niiden äänieristyskyky oli vaan täysin olematon.