Labasheeda – Dingle

Julkaistu Kategoriat Irlanti 2022Avainsanat ,

Satoi. Jopa hiukan haikein mielin suljimme kotoisen lämpimän majan oven takanamme ja pakkauduimme autoon. Nina oli edellisiltana tutkinut mitä mielenkiintoista löytyy Limerickistä ja sen perusteella päätimme oikaista Shannonin yli lautalla jättäen Limerickin väliin. Samalla päivän ajomatka lyhenisi sata kilometriä.

Ajoimme Killimerin lauttaterminaaliin ja pääsimme samantien juuri lastaamassa olevan suuren lossin kyytiin. Ylityksen aikana ei satanut, joten kävelimme yläkannelle katselemaan jokisuiston maisemia. Näimme myös Shannonin delfiinin – harmi vaan, että se oli vain vastaan tulleen lossin nimi.

Shannonin lossilla

Lauttamatkan jälkeen suuntasimme lounaaseen. Tie kulki kaukana merestä, joten näimme toistaiseksi eniten Irlannin sisämaan maisemia. Tuulilasin pyyhkijöiden vipua sai vatkata koko ajan pois, tihku, päällä, tihku, pois, päällä …

Sisämaan kautta oikaisua kesti vain noin tunnin, kunnes saavuimme taas rannikolle ja kaupunkiin nimeltä Tralee. Päätimme ainakin lounastaa kaupungissa ja etsimme pysäköintialueen aivan keskustasta. Päivälle ei ollut suunniteltu erityisiä kohteita, mutta tutkiessamme karttaa kännykästä Nina bongasi Kerryn maakuntamuseon aivan löytämänne parkkialueen vierestä. Elokuun ensimmäinen maanantai on Irlannissa ”bank holiday” eli kaikki viralliset instanssit ovat suljettu. Nina soitti museoon varmistaakseen, että se on auki ennen kuin poistuimme autosta ulos sateeseen.

Museo kertoo Irlannin historiasta – toki Kerry-painotteisesti. Kävelimme läpi ikeamaisesti lattianuolilla ohjattua reittiä tekstejä ja kuvia sisältävien sekä kronologisesti etenevien tarinaseinien seassa. Yläkerta kertoi sekä Irlannin lähihistorian itsenäisyystaistelusta että kelttien historiasta. Alakerrassa on upeasti toteutettu keskiaikainen kaupunki dioraamana täysikokoisine ihmishahmoineen ja äänimaailmoineen. Vierailija kulkee kaupungin läpi katsellen käsityöläisiä ja sisään kotien ikkunoista. Onneksi hajumaailmaa ei ole simuloitu.

Museossa on erityispiirteenä myös esillä Rose of Tralee International Festival -voittajien kuvakavalkadi vuosien varrelta sekä heidän iltapukunsa. Kyseessä ei ole kauneus- tai kykykisa vaan – meille tuntemattomiksi jäänein perustein – Traleen ruusuksi valitaan vuosittain ”ihana ja oikea” irlantilaista sukujuurta oleva nuori nainen. Kuvakavalkaadista selvisi, että valituksi voi tulla myös muualta maailmasta kisaamaan saapunut neitonen. Juha huomasi, että perinne oli täsmälleen yhtä vanha kuin hänkin.

Hauskan ja informatiivisen museokierroksen jälkeen saimme pari ravintolavinkkiä museon puotia hoitaneelta ystävälliseltä rouvalta. Päätimme kokeilla Imperial-hotellin ravintolaa, koska sekin oli aivan lähistöllä. Vinkki oli hyvä sillä nautimme todella maukkaat annokset. Huomasimme, että museon rouva tuli itsekin hiukan myöhemmin Imperialiin lounastamaan.

Traleesta lähdettäessä tie kulki kanavan ja joen välissä. Kanavan toisella puolella oli rivi matalia taloja. Maisema oli aivan tasaista ja muistutti aivan Alankomaita. Juha oli juuri saanut sen sanotuksi, kun bongasimme vielä tuulimyllynkin.

Matka jatkui Dinglen niemimaalle kohti samannimistä kaupunkia. Valitsimme reitin, joka kulkee Con(n)or Pass -solan kautta. Se on Irlannin korkein vuorensolatie kulkien 456 metriä merenpinnan yläpuolella. Solan pysäköintialueelta on kuulemma henkeäsalpaava näkymä laaksoon ja edelleen merelle saakka. Sitä mukaa, kun tie nousi niin näkyvyys laski. Saapuessamme pysäköintilevennyksen kohdalle näkyvyys oli noin 20 metriä. Pysähtyminen ei olisi kannattanut, muttei ollut edes mahdollista.

Levennyksellä seisoi kaksi Gardan eli Irlannin poliisin partioautioa vilkut päällä ohjaamassa liikennettä ohi esteen, jota ei olettaisi näkevänsä yksikaistaisella serpentiinillä. Levennyksen reunassa seisoi rekka, jonka kyydissä oli talo eli ns. mobile home. Myöhemmin selvisi, että sokeasti GPS-ohjeita seurannut rekkakuski ei ollut välittänyt solaa edeltävistä autojen koon varoituskylteistä jääden jumiin solaan ja pysäyttäen liikenteen tuntien ajaksi. Tulimme paikalle juuri, kun liikenne alkoi taas kulkea.

Matelimme aavemaisessa sumussa autojonoa seuraten läpi yksikaistaisen tien väistellen levennysten kohdalle pysähtyneitä vastaantulijoita. Näkyvyys parani jälleen sitä mukaan, kun laskeuduimme alaspäin. Koska tuulikin oli melko voimakas, niin tajusimme ettemme olleet ajaneet varsinaisesti sumussa vaan pilvien sisällä. Irlanti ei selvästikään ollut aikeissa esitellä meille sulojaan. Juha kehitti sille termin ”Moher-ilmiö”.

Conor Pass

Majapaikkamme Duinin House löytyi vuorelta laskeutuvan tien varrelta esikaupunkialueelta juuri, kun Dinglen kaupunki tuli näkyville alempana laaksossa. Kurvasimme erittäin siistin kiviaidalla ympäröidyn tontin asfalttipihalle ja pysäköimme parkkiruutuun. Ovikellon kutsumana saapui paikalle iäkäs vilkasliikkeinen herra, joka toivotti meidät ystävällisesti tervetulleeksi. Saimme huoneen ja tarjouksen kuumista juomista aurinkohuoneessa.

Aurinkoa ei ollut tarjolla, mutta kahvi oli hyvää. Isäntämme jäi joksikin aikaa juttelemaan kanssamme. Hän oli käynyt vuosia sitten Helsingissä muutaman päivän ajan auttamassa tytärtään löytämään väliaikaisasunnon työharjoittelua varten. Kohtelias mies ei voinut peitellä sitä, että kokemus oli ollut ilmeisen stressaava eikä ollut tapahtunut erityisen hyvään aikaan vuodesta Helsingin viehättävyyden kannalta.

Myöhemmin illalla pistäydyimme Dinglen keskustassa hakemassa kaupasta iltapalatarpeet ja samalla katselemassa hiukan ympärillemme. Tihkusade ja vapaapäivä eivät oikein tuoneet esille muuten potentiaalisesti ihan kivan tuntuisen pikkukaupungin charmia.