Edellisen päivän zen-meininki jatkui nyt toisella puolella kaupunkia. Itälaidalla oleva Ginkaku-ji tunnetaan nimellä Hopeinen paviljonki vaikka toisin kuin Kultainen niin tätä ei ole päällystetty ohuella kerroksella kyseiseistä metallia.
Temppelialueelle johtava katu on täynnä myymälöitä ja ravintoloita. Ennen kiipeämistä katua temppelille nautimme hyvät kahvit Cafeterie Kafukassa (eli Kafka). Katu on noin 200 metriä pitkä, johon meiltä kului parikymmentä minuuttia – puolessa välissä oli pupuaiheisia pussukoita myyvä kauppa. Päivä oli lähes helteinen mikä tarkoitti Juhalle T-paitakeliä ja Ninalle vain yhtä villapaitaa takin alla.
Ginkaku-jin temppelialueella on zen-puutarhoille tyypillisiä hiekasta tehtyjä alueita, joihin on uurrettu hienoja kohokuvioita. Yksi hiekkateos on Fuji-vuorta symboloiva miehenkorkuinen kartio, joka näyttää jättikokoiselta hiekkakakulta.
Kiipesimme kukkulan rinteelle, josta on hieno näköala yli matalasti rakennetun kaupungin. Temppeliltä palasimme kauppakatua alas ja turistirysähdyksen uhallakin valitsimme kevyen lounaan nautintapaikan vilkkaasta kadunkulmasta. Sekä Ninan lohta riisipedillä ja Juhan teryaki-härkää riisipedillä olivat ihan maittavia. Misokeitossa oli muutamia UFOja (unidentified floating object), mutta sekin oli ihan hyvää.
Päivän pääkohde oli Tetsugaku no michi eli filosofin polku. Se on vajaan kahden kilometrin mittainen reitti, joka noudattelee kanaalin vartta. Nimensä se on saanut kuuluisan 1900-luvun alussa eläneen filosofin suosikkireitistä. Hopeinen paviljonki on reitin pohjoispäässä.
Kävelyreitti on kauneimmillaan juuri kirsikankukkien aikaan. Olimme siis oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Kukkien terälehdet alkoivat juuri varista ja pienikin tuulenvire loi piirroselokuvamaisen ”lumisateen”. Sesongista ja hienosta säästä huolimatta porukkaa ei ollut liikkeellä ruuhkaksi asti.
Kävelimme kiireettä katsellen kauppoja ja pitäen kahvitauon. Poikkesimme myös Honen-in -temppelialueelle. Japanilaisiin puutarhoihin kuuluu veden solina. Tämän temppelin puutarhan lorinoiden määrä olisi ollut liikaa inkontinenssista kärsiville.
Olut- ja macha-tauon jälkeen kävimme pyörähtämässä vielä filosofin polun eteläpäässä olevan Nanzen-ji -temppelin alueella. Sukkasillaan hiihtely ei enää napannut, joten katselimme vain maisemia ja hienoja rakennuksia ulkoapäin. Temppelin edustalla on massiivinen 1600-luvulla rakennettu Sanmon-portti.
Filosofoinnin päätyttyä aloimme miettiä illallisravintolaa. Juha on merkinnyt puhelimen karttaan korkeimman arvosanan saaneen yakitori-ravintolan. Sinne oli temppeliltä reilut puolitoista kilometriä. Bussikartan tutkiminen ei tuottanut ratkaisua, joten päätimme kävellä.
Patikointi osoittautui hyväksi vaihtoehdoksi, koska reittimme kulki ohi Kioton hallintokeskuksen. Näimme aivan uudenlaisen sekoituksen modernia ja vanhaa muutaman korttelin matkalla kohti jokea.
Yakitori Hitomi oli kartan mukaan keskellä korttelia, joka osoittautui temppelinkaltaiseksi alueeksi. Siellä ei ollut ristin sielua liikkeellä. Juha oli jo luopumassa toivosta, mutta Nina oli saanut vainun grilliruoan tuoksusta. Lähikadulla olevan Hertzin autovuokraamon neiti tiesi paikan heti nimeltä ja neuvoi meidät oikealle ovelle.
Kyseessä oli todellakin vain ovi seinässä, jonka vierestä olimme hetki sitten kääntyneet sisäpihalle. Ovessa luki – myös englanniksi – ravintolan olevan täysin varattu. Varmistimme vielä asian sisäpuolelta, josta kovasti kumarrellen pahoiteltiin ravintolan olevan varattu yksityistilaisuuteen.
Päätimme suunnistaa joen länsipuolelle, jonka viereiseltä kadulta kartta löysi useita ravintoloita. Varasuunnitelmana oli syödä sushia Juhan aiemmin karttaan merkitsemässä toisessa ravintolassa. Huomasimme nopeasti, että löytämämme katu on Kioton hienostoaluetta. Sen näki modernien talojen arkkitehtuurista sekä ravintoloiden hinnoista. Yksittäisten annosten hinnat nousivat parhaimmillaan sataan euroon.
Päädyimme siis sushi-linjalle – kirjaimellisesti. Musashi Sushi oli löytynyt nettihaulla ”best sushi in Kyoto”. Ravintolan ulkopuolelle ulottuva jono kertoi muidenkin löytäneen sen. Ravintola on kaiten-zushi (tai kuru kuru sushi) -tyyppinen, joka tarkoittaa, että sushipalat kulkevat pienillä lautasilla liukuhihnalla syöjien editse. Hihnalta otetaan mitä haluaa syödä ja lopuksi lautaspinosta lasketaan aterian hinta.
Jono liikkui kiitettävän nopeasti ja saimme paikat tiskin ääreltä. Liukuhihnalla oli älykkäästi myös lautasia, joissa seisoi laminoitu lappu kertomassa myös englanniksi ja kuvan kanssa mitä seuraavilla lautasilla on. Nautiskelimme eteemme melkoisen pinon ja silti koko ateriamme hinta – Juhan olut mukaan lukien – oli alle 40 euroa.
Massut täynnä siirryimme kadulle lueskelemaan bussikarttaa. Melkein heti meitä tuli auttamaan ystävällinen rouva, joka neuvoi meille oikean linjan numeron. Ajelimme yhdellä bussilla takaisin majapaikkaan tyytyväisinä monella tavalla antoisaan päivään.
Ihania kuvia ja kokemuksia! Ja kirsikankukat!!! Ah, kaunista!