Aamu valkeni puolipilvisenä ja aurinko kirkasti maiseman. Arkipäivä näkyi ja kuului. Liikennettä oli selvästi enemmän. Viereisen koulun pihalla ja läheisellä urheilukentällä lapsijoukot harjoittelivat kisatakseen kiinalaisten kanssa maailman äänekkäimmän kansan tittelistä. Jostain kuului säröisen kovalla soitettua musiikkia, jota katkoivat käsittämättömät kuulutukset.
Kiireettömien aamutoimien jälkeen kävimme syömässä muhkean aamiaisen. Huoneeseen palattuamme näimme kuinka piiskaava sade oli ajanut kiljukaulat sisätiloihin. Särähtelevä musiikkikin oli loppunut. Päätimme odotella kuuron loppumista ennen lähtöä tutustumaan kaupunkiin.
Sadekuuro oli pian ohi ja lähdimme taapertamaan hotellin edestä kulkevaa katua pohjoiseen. Hetken kuluttua siirryimme kulkemaan rannan kävelytietä. Tallustimme reilut pari kilometriä El Muellen kauppakeskukseen. Ninan shoppailu tuotti tulokseksi käsilaukun.
Jatkoimme kävelyä länteen niemen toiselle rannalle. Matkalle osui lukuisia elektroniikkaa ja kameroita myyviä liikkeitä, joista yritimme heikolla menestyksellä löytää Ninan uudelle kameralle suojakoteloa. Sinänsä huvittava sattuma, että osuimme juuri sellaiselle kadulle.
Ylitettyämme tuolla kohtaa noin puolen kilometrin levyisen niemen osuimme rantakadulle sopivasti pizzerian kohdalta. Nuorella henkilökunnalla oli todella rento ja reipas ote. Söimme tonnikala-sipuli-pizzat – Nina sen verran kun jaksoi. Kolmen euron tippi sai aikaan niin paljon kiittelyä, että suomalainen alkoi jo epäillä sitä hattuiluksi.
Tallustelimme rannan kävelykatua lounaaseen katsellen paikallisen arkkitehtuurin variaatioita. Jotkut talot oli selvästi kunnostettu ja toiset näyttivät siltä, ettei ison pahan suden tarvitsisi paljoa puhkua saadakseen ne kumoon. Alueen tunnelma on kuin 70-luvulta.
Vastaamme tuli saapumispäivän bussireissulta tuttu täti, joka oli matkalla minareetitonta moskeijaa muistuttavalta musiikkitalolta kohti hotelliaan. Vaihdoimme muutaman sanan ennen kuin jatkoimme köpöttelyä vastakkaisiin suuntiin. Meidän kohteemme oli päivän toinen ostoskeskus Las Arenas, jota oli Ninalle suositellut hänen ystävänsä.
Haahuilimme aikamme Itäkeskuksen kokoisessa ostarissa. Tarkalleen ottaen Nina shoppaili ja Juha testasi lähes kaikki käytäväpenkit. Saalistakin toki kertyi kuten paitoja ja tuo kovasti etsitty kamerakotelo. Ilta alkoi jo hiukan hämärtyä poistuessamme meluisasta ostoskeskuksesta, jossa kaupat soittavat musiikkia korviahuumaavalla volyymilla voittaakseen käytävillä soivan musakin. Jopa paikalliset joutuvat korottamaan ääntään entisestään keskustellessaan myyjien kanssa.
Lähdimme palaamaan kävellen kohti hotellia. Johtuen paikallisesta topografiasta se tarkoitti paluuta kohti koillista, koska hotellimme oli kaduttoman kukkulan toisella puolella. Kohdallemme osui siistin näköinen ruokakauppa, joten päätimme ostaa lisää pullovettä ja hedelmiä.
Olimme jo patikoineet yhteensä yli kuusi kilometriä, joten oli helppo päätös palata taksilla hotellille. Vapaa pirssi löytyikin lähes heti kaupasta poistuttuamme. Taksi kiersi kukkulan ja tipautti meidät hotellille alle vartissa. Jopa kuskin ällistelemän reilun tipin kanssa homma hoitui hinnalla, jolla suomalainen taksi ei vielä liiku metriäkään.
Vietimme jonkin aikaa huoneessamme odotellen alakerran ravintolan aukeamista. Puoli yhdeksän jälkeen laskeuduimme normaalia siistimmin pukeutuneina nauttimaan illallista. Ninan valinta oli mustaa riisiä, seepiaa ja jättikatkarapuja. Annoksen riisi on väritetty seepian musteella. Juha otti luutonta häränhäntää ja sieniä.
Illalla Juha kirjoitteli päivän tapahtumista ja Nina nautiskeli huonepalvelun tuomaa teetä.
