Näin mua viedään linnasta linnaan

Julkaistu Kategoriat Saksa 2011Avainsanat ,

Heräsimme hyvin nukutun yön jälkeen aurinkoiseen aamuun. Campuszwei-hotellissa ei ole viikonloppuisin respaa eikä aamiaista. Kirjautuessamme sisään oli poitsu kertonut meidän saavan aamiaista muutaman sadan metrin päässä olevasta neljän tähden Blauzeit-hotellista. Hän oli soittanut sinne ja antanut Juhan nimen tunnisteeksi.

Blauzeitin respassa ollut nuori poika oli asiasta aivan huuli pyöreänä, mutta täysin nikottelematta osoitti meille aamiaishuoneen. Nautimme saksalaiselle hotellille tyypillisen monipuolisesta tarjonnasta. Hauskana erikoisuutena Nina huomasi, että tavallista vettä oli tarjolla kolmessa eri karahvissa. Jokaisessa oli pohjalla erilaisia puolijalokiviä, joiden hyvät ominaisuudet oli selostettu kunkin kannun vieressä olevassa kortissa.

Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan kohteeseen, jonka takia (reiseführer) Nina oli tämän kaupungin valinnut. Kaupungin nimikin on ”Ludwigin linna” ja Residenzschloss Ludwigsburg tunnetaan Swabian Versaillesina. Olimme tahattomasti onnistuneet valitsemaan juuri sen viikonlopun, jolloin linnan alueella oli ”Das Württemberg Fest” eli osavaltion nimeä kantavat olutpanimon sponssaamat festarit. Ainakaan aamupäivällä pippalo ei ollut vielä yleisömenestys, koska paikalla oli enimmäkseen olut- ja nakkikojujen pitäjiä sekä tuplasti heitä enemmän lääkintähenkilökuntaa.

Saimme linnan lipputoimistosta koko alueen kattavat liput. Olimme ajoittaneet tulomme linnaan päästäksemme kello 11 alkavalle englanninkieliselle opastuskierrokselle. Kierros lähti valtaisan linnan uudemman osan toisesta kerroksesta, jonne meidät oli ohjattu odottamaan. Täsmälleen tasatunnilla iloisesti hymyilevä reipas nuori nainen otti porukan mukaansa.

Opas esittäytyi puhuen englantia hieman paksusti ääntäen, mutta erittäin selkeästi artikuloiden. Hän kertoi kierroksen kestävän 80 minuuttia, koska kävisimme ”vain” 64 huoneessa linnan kaikkiaan 452 huoneesta. Sitten hän esitteli lyhyesti linnan rakennushistorian ja kyseisen ajan isännät. Ensimmäinen oli herttua Eberhard Ludwig, jonka mukaan koko kaupunki on nimetty. Sitten linnaa isännöi paha poika herttua Carl Eugen ja viimeisenä kuningas Fredrik Ensimmäinen.

Ludwig oli ensin halunnut barokkityylisen ”metsästysmajan”, joka on nykyisen linnan yksi siipi. Ruokahalu kuitenkin kasvoi ja niin teki linnakin. Herttua ehti juuri nähdä koko pytingin valmiina – hän kuoli kolme päivää valmistumisen jälkeen. Hän oli kuitenkin jo siirtänyt Württembergin herttuakunnan pääkaupungin Stuttgartista Ludwigsburgiin ja käskenyt vaimonsa pysyä entisen pääkaupungin keskiaikaisessa linnassa. Herttua viihtyi itse uudessa pääkaupungissaan rakastajattarensa kanssa.

Seuraavaksi linnaa isännöi herttua Carl Eugen, jolla kävi niin hyvä flaksi, että hän itsekin sekosi laskuissa. Siksi kaikissa juhlissa piti herttuaan jo ”tutustuneiden” naisten käyttää sinisiä sukkia ja kenkiä. Muilta naisilta oli kyseinen väri kielletty. Homma toimi niin hyvin, että herttualla oli 77 aviotonta poikaa. Harrastuksensa ohessa hän muutatti osan linnaa barokista rokokoo-tyyliin sekä rakennutti vale-maalaiskylän, jossa ajoittain leikki köyhää kyllästyessään hovin virallisiin maneereihin.

Württembergin herttuakunta tuki keisari Napoleonia ja ylennettiin siitä hyvästä kuningaskunnaksi. Siksi viimeisin linnan isäntä olikin kuningas Fredrik. Tämä jättiläinen (211 cm ja 200 kiloa) muutti linnan sisäilmettä Napoleonin suosimaan hillitympään empiretyyliin. Ensimmäisen vaimonsa kuoltua Fredrik meni naimisiin englantilaisen 31-vuotiaan ”vanhapiikaprinsessan” kanssa, joka oli itsekin kookas (186 cm ja 150 kiloa). Brittilehdet kutsuivat tapahtumaa ”elefanttien häiksi”.

Aivan loistavan eloisasti vedetyn kierroksen päättyessä ei olisi millään uskonut sen kestäneen liki puolitoista tuntia. Naisen sujuvaa kertomaa ei häirinnyt edes linnan sisäpihalla ajoittain nupit kaakossa soittaneiden marssiorkestereiden meteli. Kierroksen jälkeen käväisimme pikaisesti kurkkaamassa linnassa olevan pienen taidemuseon.

Kuljeskellessamme pihalla ohjelmaa katselevan, välipalaa mutustelevan tai vain nestemäiseen ravintoon keskittyvän porukan keskellä alkoi jo olla nälkä. Ohitimme suosiolla puolen metrin hodareita kauppaavat teltat ja etsimme paremmin sulavaa ruokaa linnan ravintolasta. Naudanlihagulassi leveillä nuudeleilla oli erittäin maukasta.

Seuraavaksi tallustelimme toisella kukkulalla olevalle Schloss Favorite -linnalle. Ludwig rakennutti sen metsästysmajaksi päälinnan laajennuttua alkuperäistä tarkoitustaan suuremmaksi. Kukkuloiden välissä olevan vilkkaan kadun ylittävä kävelysilta oli remontissa, joten kuljimme kadun yli kiertäen lähimmän suojatien kautta. Tämä umleitung oli normaalia huonommin merkitty ja lähdimme väärää polkua päätyen kiertämään aluetta rajaavaa aitaa seuraillen linnan taakse.

Pääsimme metsästysmajan eläinaitauksen takaportista linnan takana olevaan puistoon. Alueella kasvatettiin aikanaan fasaaneja ja myöhemmin kauriita aateliston metsästettäväksi. Siihen aikaan palvelijat ottivat kiinni eläimiä, jotka sitten metsästyspäivänä ajettiin suoraan laiskoina odottelevien aatelisten eteen. Teurastuksesta johtuen he olivat kaikki erinomaisia metsästäjiä.

Puistossa on linnalle johtavien kävelyteiden varsilla kylttejä kertomassa, että on hengenvaarallista poiketa polulta viattoman kauniilta näyttäville metsäisille niityille. Syyksi ilmoitetaan murtuvat oksat. Kieltämättä maassa lojui valtavien keloutuneiden puiden runkoja ja miehen reiden paksuisia pudonneita oksia.

Pikkulinnan ovi oli suljettu ja oven edustalla oleva kyltti kertoi kierrosten alkavan puolen tunnin välein. Jäimme odottelemaan seuraavaa lähtöä. Noin vartin päästä saapui ystävällisesti hymyilevä täti, joka avasi oven ja meni vastaanottotiskin taakse. Hän kysyi saksaksi jotain esitteitä katselevalta Ninalta, joka vastasi tädille englanniksi. Täti hämmentyi hiukan selittäen englanniksi, että linnan opastukset ovat vain saksaksi. Nina sanoi, ettei se haittaa, koska hän halusi nähdä huoneet.

Ystävällinen täti alkoi esitellä Ninalle vastaanottotiskillä olevien kuvien perusteella englanniksi mitä hän kertoisi kierroksen aikana. Kuuntelimme tädin melko sujuvalla englannilla annettua erityisopastusta. Sitten olikin jo aika lähteä varsinaiselle kierrokselle.

Täti kertoi saksaksi kunkin huoneen merkityksestä ja koristelusta sekä lisäsi joukkoon hauskoja tarinoita linnan isännistä. Melkein joka huoneessa hän myös antoi lyhyen referaatin englanniksi aivan meitä varten. Kierroksen päätyttyä kiittelimme kovasti saamastamme erityishuomiosta.

Palasimme päälinnan puutarhaan, jossa katselimme ensin kaunista kuviopuistikkoa. Se näytti paremmalta kauempaa, koska lähempi tarkastelu paljasti, ettei puskia oltu trimmattu vähään aikaan. Kävimme myös eksymässä lasten satupuutarhassa, jossa on vaikka mitä katsottavaa perheen pienemmille tunnettujen satujen tiimoilta – saksaksi toki.

Puuskutimme vielä takaisin päälinnan kukkulalle ja kävimme poimimassa linnan shopista postikortteja. Poistuimme linnasta sen alkuperäisen pääsisäänkäynnin edustalla olevan upean puistoalueen kautta, jonka takia linna on saanut Versaillesiin viittaavan lempinimensä.

Kello oli liki kuusi, joten päätimme suunnistaa saman tien kohti ravintoloita. Juha kyseli haluaisiko Nina italialaista, italialaista vai italialaista. Nina oli bongannut aiemmin kivan sisustusliikkeen, jossa hän halusi käydä ensin. Liike oli tottakai suljettu, mutta sen vieressä oli ravintola, jonka lista näytti todella houkuttelevalta – eikä italialaiselta. Astuessamme sisään näimme heti varattu-lappuset kaikissa pöydissä ja kysymys sai vastaukseksi ravintolan olevan varattu täyteen. Olimme ilmeisesti löytäneet sen hyvän ei-italialaisen ravintolan.

Pidimme kuitenkin päätöksemme välttää italialaista ja palasimme hotellimme vieressä olevaan meksikolaisravintolaan. Yllätykseksemme sielläkin oli varattu-laput kaikissa näkemissämme pöydissä. Kysyimme kuitenkin hymyileväiseltä taskukokoiselta hovimestarilta olisiko tilaa. Hän vastasi tottakai ja nappasi lapun pois lähimmästä pöydästä. Täällä kikkaa käytettiin selvästikin vain estämään sisään tulevia istahtamasta ilman pöytiin ohjausta.

Saimme ruokalistat mohikaanitukkaiselta ja lävistyksillä koreilevalta tarjoilijatytöltä. Tilaamiemme juomien saapuessa kysyimme häneltä saako fajitakset siten, ettei täytteissä ole chiliä Ninan allergian takia. Hämmentynyt tyttönen sanoi kysyvänsä asiaa keittiöstä ja katosi. Jonkin ajan kuluttua hän palasi ottamaan tilauksia muista pöydistä katsomattakaan meihin päin.

Katsottuamme pelleilyä hetken viittasimme paikalle miestarjoilijan, jolle selitimme asian. Hänelle homma oli heti selvä ja saimme tilauksen tehtyä. Aivan kohtuullisen ajan kuluttua saapui kaksi pannullista täytteitä, joista toisen hän laittoi Ninan eteen sanoen: ”näihin ei ole laitettu chiliä”. Söimme hyvällä halulla maittavat fajitakset, joskin on todettava, etteivät ne aivan pärjänneet suosikkimeksikolaisemme Santa Fen vastaaville.