Yangtze – Yichang – Shanghai

Julkaistu Kategoriat Thaimaa ja Kiina 2006Avainsanat , , ,

Jälleen aamusta saakka paahtava helle, mutta onneksi vain ulkona. Olimme ihan iloisia, että pääsisimme jatkamaan matkaa lentäen. Ilmastoinnin kovaääninen tohina (ainoa oikeasti huomautettava asia laivassa) alkoi jo käydä hiukan painostavaksi.

Kahvilapalvelujen laskussa olleen epäselvyyden vuoksi meiltä kului aikaa aamiaisen jälkeen sen verran, että päätimme jättää aamun patokierroksen väliin. Lueskelimme ja katselimme Xiling-solan maisemia lounaaseen saakka. Vakiopöytäseurassamme keskusteltiin kunkin seuraavista matkakohteista. Suurin osa oli lähdössä kotiinpäin. Syödessämme laiva saapui Yichangiin ja kiinnittyi proomuun, josta rantaan johtava laituri olisi kokonsa puolesta voinut kuulua isohkolle kesämökille.

Matkamme aikana olemme saaneet kiinalaisista sen käsityksen, että johtuen heidän suuresta lukumäärästään löytyy aina joku tekemään asian mitä toinen ei tee. Yhdistettynä vapaan markkinatalouden leviämiseen se luo kilpailua. Kiinalaiset kilpailevat aina – ja kaikessa. Xi’anin-oppaamme Jie vahvisti tämän. Kilpailu ilmenee yleisimmin ryysimisenä joka paikkaan ja saa tavallisen kiinalaisen vaikuttamaan pohjoismaisen silmissä lapsellisen itsekkäältä ja epäkohteliaalta.

Kiinassa ystävällisyys ja kohteliaisuus ovat henkilökohtaisen opettelun tulosta ja maksullisia toisin kuin Thaimaassa, jossa ne ovat luontaisia. Kiinassa ei pysty kulkemaan kaupassa vain katsellen ilman, että myyjä peesaa metrin päässä tyrkyttäen joka tavaraa, jossa silmä viipyy kahta sekuntia kauemmin. Hymy, jos sellaisen saakaan, katoaa heti ellet osta mitään. Poikkeuksiakin toki on kuten aiemmin mainittu gallerian myyjätär Lei Ling sekä President 1:n henkilökunta. Samoja yleisiä piirteitä toki näkyi, mutta heidän aidolta vaikuttava ystävällisyytensä sekä vapautuneempi välittömyys tekivät laivassa olemisesta mukavan rentouttavaa.

Laivan sisääntulokansi kuhisi matkustavaisia ja paikallisoppaita. Meidän nimiämme ei ollut yhdessäkään lapussa. Mahanpohjassa kutkutteli vähän, koska meillä ei ollut vielä lentolippujakaan jatkoyhteydelle Shanghaihin. Juha alkoi jo kaivella kännykkää soittaakseen nimetylle kontaktihenkilölle, kun pöytäseurueessamme ollut brittitäti tuli luoksemme. Heidänkään oppaansa ei ollut saapunut ja kysellessään asiaa eräs vastassa olleista oli kysynyt olivatko he Suomesta.

Oppaamme oli noin 160-senttinen kiinalaismies. Hänen nimensä on Qing Jo. Sukunimi on sama kuin yhdellä viimeisistä dynastioista ja toinen nimi tarkoittaa syksyä. Hän antoi meille muutaman lempinimivaihtoehdon, joista valintamme oli tietysti ”keisari Qing”. Hän esitteli ylpeänä kotikaupunkinsa historiaa, jonka mukaan kaupungilla on käytössä jo viides tai kuudes nimikin. Yichangissa asustaa noin 1,3 miljoonaa ihmistä.

Aiemmin näkemistämme kaupungeista poiketen rakentaminen oli väljää ja kadut vaikuttivat melkein autioilta. Suurin osa kaduista oli tehty betonilaatoista, joissa oli suuria murtumia ja kuoppia. Keisari sanoikin niiden tarjoavan ilmaista hierontaa ja kertoi, ettei alueella osattu tehdä kunnon betonia. Parhaat kadut oli päällystetty Etelä-Koreasta tuodulla asfaltilla. Ohittaessamme siltatyömaata, jonka mahtavat betonipilarit kohosivat joesta, teki mieli kysyä olivatko ne paikallista tuotantoa.

Meillä oli runsaasti aikaa koneemme lähtöön, joten oppaamme ehdotuksesta poikkesimme katsomassa silkin kirjailua. Katselimme miten kolme kiinatarta pistelivät neuloillaan värillisiä lankoja silmää nopeammin. He kirjailivat osaa viisimetrisessä silkkitaulussa. Vaikka suikaleella oli leveyttä vain pari vaaksaa niin saisi sitä aika kauan tökkiä ennen kuin koko hoito olisi kirjailtu.

Ison silkkitaulun neulontaa

Meitä peesasi tiiviisti käsittämätöntä englantia puhuva myyjätär, jonka ”you’re welcome” kuulosti aivan kuin hän olisi sanonut ”whatevev”. Taideteosten joukossa oli pari todella hienoakin, mutta hintaa oli yli budjettimme. Myyjättären hymy hyytyi poistuessamme ostamatta mitään. ”Thank you. Bye.” ”Whatevev.”

Yichangin lentokenttä on niin pieni, ettei portteja ole edes numeroitu. Lentomme ei taaskaan ollut se, joka alunperin luki papereissamme. Keisari hoiti lähtöselvityksen puolestamme istuessamme kentän kahviossa. Shanghai Airlinesin kone lähti ajallaan tehtyään U-käännöksen ainoan kiitoradan päässä.

Lento oli puolitoistatuntinen hyppy, joka muuttui ravisteluksi lähestyessämme Shanghaita. Kaukana merellä oleva taifuuni aiheutti voimakkaita tuulia. Maa oli vielä märkää sateen jäljiltä ja keli puolipilvinen.

Meitä vastassa oli nuori ja erinomaisen hyvää englantia puhuva kiinatar. Hän sanoi nimekseen Lynn. Hän oli syntynyt, kasvanut ja opiskellut Shanghaissa. Suunnitelmissa oli myös perustaa perhe ja tulla haudatuksikin sinne. Melkoista kotipaikkarakkautta. Englanninopinnot hän oli aloittanut jo peruskoulussa ja piti yllä taitoaan toimimalla oppaana päätoimisesti.

Hotellimme on melkein Huangpu-joen rannassa. Meillä kävi jälleen hyvä tuuri. Matkatoimisto oli varannut vakiohuoneen, mutta meille annettiin huone upealla näköalalla joelle. Tilasimme vielä pienet iltapalat ennen uinahtamista.