Kiven huipulla

Julkaistu Kategoriat USA 2012Avainsanat ,

Nukuimme nautinnollisesti pitkään, koska ei ollut kiire hotelliaamiaiselle. Aamu oli aurinkoinen ja keväisen lämmin. Lähdimme hotellilta pohjoiseen ja astuimme seuraavassa kadunkulmassa Highliner Dineriin. Asiakkaita oli puolisen tusinaa kuten henkilökuntaakin. Neljä nuorta tarjoilijaa olivat kiinnostuneempia keskinäisestä jutustelusta kuin asiakkaistaan. Tippi oli sen mukainen.

Vaihdoimme 9 avenuelle kulkien tuttuja maisemia tällä kertaa pohjoiseen. Kohteemme oli B&H:n jättimäinen kameraliike, josta Juha oli ostanut nykyisen Lumixinsa. Ninalle aiemmin hankittu Canon S95 osoittautui niin hyväksi, että Juha halusi myös uudistaa kalustonsa. Mukaan lähti Canon S100, pari muistikorttia, lisäakku ja suojakotelo. Lisäksi Juha osti mykistyneiden korvakuulokkeidensa tilalle uudet Shure S215 -luurit. Koko pino maksoi noin neljänneksen vähemmän kuin Suomessa.

Jatkoimme 34 katua itään. Poimimme kupposet mukaan kunnon paikalliseen tyyliin. Ninan tee oli hyvää, mutta Juhan kahvi meni jälleen parin hörpyn jälkeen roskikseen. Kävimme katsastamassa Macy’sin kukkashown, joka oli viritetty isoon telttaan Broadwayn risteykseen tavaratalon viereen.

Kuljimme pohjoiseen 6 avenueta ja pidimme välipalatauon Pret-A-Manger myymälässä. Kyseinen ketju myy vain päiväntuoretta tavaraa. Ne salaatit ja voileivät, joita ei saada myytyä tekopäivän aikana, annetaan kodittomille. Sekä Ninan salaatti että Juhan Dijon-sinapilla maustettu kinkkusämpylä olivat erittäin maukkaat.

Päätimme jatkaa reissun kaavaa: ensimmäisenä päivänä kussakin kaupungissa noustaan huipulle. Päästyämme Rockefeller Centeriin ostimme liput Top of the Rock -näköalatasanteelle. Meille jäi tunti kulutettavaksi ennen ”lähtöaikaamme”. Teimme pienen kierroksen rakennuksen alatason myymälöissä. Loput odottelujasta kuluikin Ben & Jerry’s -jäätelömyymälän jonossa ja ostamiemme annosten syömisessä.

Kokemattomampi saattaisi luulla, että hissiin pääsyn jälkeen oltaisiin seuraavaksi katolla – ehei. Ensimmäinen hissi nosti meitä vain pari kerrosta ja sitten jonotettiin läpi turvatarkastuksen. Sitten kierreltiin käytäviä, otettiin se pakollinen valokuva ja katsottiin videoesitys rakennuksen historiasta. Sitten vasta pääsi hissiin, joka vei ylös saakka.

Kieltämättä paikka on odotuksen arvoinen. Toisin kuin Bostonissa ja Chicagossa, niin täällä ollaan avoimella katolla. Loikkimisen estämiseksi on toki korkeat pleksilasit, mutta niihin on fiksusti jätetty ison kameran linssin levyisiä rakoja, joten kuvia saa otettua ohi pakostakin jonkin verran likaisen lasin. Top of the Rockissa on vielä kolme eri kerrosta, joten joka suuntaan saa kuvattua. Koko päivän jatkunut aurinkoinen sää suosi maisemien ihailua.

Paluumatkalla osuimme Times Squarelle, jossa Nina kuvautti itsensä Sesame Streetin Elmoksi pukeutuneen kaverin kanssa. Kulkiessamme hotelliamme kohti etsiskelimme paikkaa syödä illallista. Mikään näkemistämme ravitsemusliikkeistä ei oikein kolahtanut, joten matka jatkui. Muistimme, että Top Chef -ohjelman päätuomari Tom Colicchion ravintola on melko lähellä hotelliamme, joten päätimme kokeilla onneamme.

Oikaisimme 9 avenuelta kympille läpi Chelsea Marketin, joka on suuri kauppahalli. Myymälöiden ja kuppiloiden seasta bongasimme myös kuntokeskuksen, jossa kuntoillaan kiikkuvalla alustalla olevien surffilautojen päällä. Aivan zen-suunnistuksella etsimämme ravintola on täsmälleen vastapäätä Chelsea Marketin ovea 10 avenuella.

Astuimme sisään Colicchio & Sons -ravintolaan ja kysyimme olisiko mahdollista saada pöytä vaikkei meillä ollut varausta. Iloksemme pöytä järjestyi heti. Kookkaassa ja korkeassa ravintolasalissa oli erittäin iloinen tunnelma johtuen varmaan osittain baaritiskin läheisyydestä. Tarjoilijamme Henry tuli esittäytymään ja otti tilauksemme huomioiden Ninan chiliallergian. Nina aloitti punajuurisalaatilla ja Juha valitsi makrillia.

Hetken annostaan syötyään Ninan posket alkoivat punottaa ja henki ahdistua. Säikähtänyt Henry haki päällikkönsä. Paikalle saapunut tumma rouva suhtautui asiaan erittäin vakavasti ja kysyi miten asiaa voisi auttaa. Meille ei selvinnyt mikä annoksessa olisi voinut aiheuttaa oireita, mutta ne alkoivat onneksi jo väistyä. Ninalle tarjottiin heti mahdollisuutta valita joku muu alkuruoka, mutta hän toivoi saavansa vain yhdistelmän punajuurta ja vuohenjuustoa ilman ensimmäisen valintansa muita raaka-aineita. Samalla meille vakuuteltiin, että chiliallergia oli noteerattu ja Ninan annosta tehtäessä oli vaihdettu uudet suojakäsineetkin. Uskoimme näin olevankin ja kerroimme, ettei ollut enää mitään hätää. Sekä rouva että varsinkin Henry helpottuivat silminnähtävästi.

Nina sai uuden simppelimmän, mutta erinomaisen maukkaan alkuruoan ja Juhallekin tuotiin pyytämättä salaatti, jottei tarvitsisi istua katselemassa toisen syömistä. Pääruoaksi Nina oli valinnut flatiron-pihvin ja Juha ravintolan nimikkohampurilaisen. Kummatkin olivat aivan fantastisen hyviä. Sana hampurilainen tässä yhteydessä ei kerro suomalaiseen tarjontaan tottuneelle mitään. Yhtä hyvin voisi verrata Ferraria ja Ladaa. Henryn mainintaa siitä, että kyseessä on mahdollisesti NYCin paras hampurilainen ei voinut ainakaan kiistää.

Aina välillä ruokailumme aikana ravintolapäällikkö kävi kurkistamassa, että meillä oli kaikki hyvin. Homma huipentui jälkiruokiin, jotka tilattuamme saimme vielä siinäkin yhteydessä hiukan ylimääräistä. Nina nautiskeli mantelinougatjäätelöä ja Juha herkutteli vuosikertaportviinillä ja Stilton-juustolla. Ravintolan halu jättää hyvä mieli näkyi laskussa. Alkuruokiamme ei veloitettu lainkaan. Jätimme toki hyvän tipin aivan loistavan palvelun ansiosta.

Lopetellessamme upeaa illallistamme viereiseen pöytään ohjattiin noin kuusikymppinen flanellipaitaan ja farkkuihin pukeutunut mies, jonka kaikki henkilökuntaan kuuluvat näyttivät tuntevan. Miehen käytös oli kuin yhdistelmä Raymond Babbittia (Dustin Hoffman – Rain Man) ja Melvin Udallia (Jack Nicholson – As Good As It Gets). Odotellessaan tarjoilijaa hän hieroi jatkuvasti käsiään lautasliinaansa pöydän alla.

Tilatessaan hän keskusteli erittäin hermostuneesti stoalaisen tyynesti ja ystävällisesti vastailevan Henryn kanssa. Ohikulkeva naistarjoilija totesi miehelle: ”Kiva nähdä sinua näin keskiviikkona. Et tainnut käydäkään viime lauantaina.” Hän sai vastaukseksi mieheltä katkeilevan selityksen siitä miksi vakiopäivä oli tällä kerralla muuttunut. Jutustelu katkesi baarimikon tuodessa miehelle monivärisen drinkin ja sanoen: ”Tein sinulle tänään tällaisen…”. Henkilökunnan aidossa ystävällisyydessä selvästi kontaktivaikeuksista miestä kohtaan oli jotain hyvin herkkää.