Outlet-kylä

Julkaistu Avainsanat , ,

Edellispäivän aamiaiskokemus sai meidät kokeilemaan eri ravintolaa. Jälleen aurinkoisessa säässä tallustelimme 9 avenuen ja 21 kadun kulmassa olevaan Le Grainne Cafeen. Pikaruokalaksi paikkaa ei voi kutsua, mutta ruoka oli hyvää ja ilmapiiri todella mukava.

Juha oli ennen reissua saanut kaveriltaan vinkin merkkituotteiden outlet-myymälöiden keskittymästä. Päätimme viettää päivän siellä. Aikaa ja jalkojamme säästääksemme ajoimme metrolla Port Authorityn bussiasemalle. Ostimme liput ShortLine-yhtiön linjalle ja lyhyen odottelun jälkeen nousimme bussiin. Matka kulki ensin ulos Manhattanilta Lincoln-tunnelia pitkin Hudson-joen alitse. Sitten ajelimme moottoriteitä noin tunnin pikkuhiljaa kukkulaisemmaksi muuttuvassa maisemassa. Toisin kuin missä tahansa Suomessa, niin täällä tunnin ajomatkalla ulos kaupungista ei ajettu hetkeäkään maisemassa, jossa ei ole taloja tien varressa.

Woodbury Common on kuin pieni kylä, jossa kylänraittia reunustavat toisiinsa kiinni rakennetut pientalot. Taloja on paljon ja niissä yli kaksisataa eri merkkiliikkeiden varastomyymälää. Tosin sana varastomyymälä on hiukan harhaanjohtava, koska kaupat eivät vähimmässäkään määrin muistuta varastoja. Kaikki paikat ovat erittäin siistejä ja lukuisat myyjät toivottavat kauppaan astujan tervetulleeksi sekä ovat muutenkin erittäin avuliaita. Asiakkaita saapuu paikalle kirjaimellisesti bussilasteittain ja alueen laidoilla olevat suuret parkkipaikat olivat myös melko täynnä.

Kiertelimme kaupoissa enimmäkseen katselemassa, koska usein alle puoleenkin pudotettu hinta oli silti useita satasia. Yllättävästi ensimmäisen ostoksen teki Juha poimiessaan itselleen paidan Bossin kaupasta. Ninan ensimmäinen saalis oli uusi pussukka Longchampilta. Shoppailusta merkittävästi Ninaa vähemmän pitävä Juhakin oli asennoitunut päivän ohjelmaan ja kierteli kauppoja. Välillä hänen täytyi pitää taukoja istuskellen ulkopenkeillä nauttien aurinkoisesta säästä. Teimme muutamia hyviä löytöjä innostumatta tuhlaamaan.

Nautimme lounasta kylän keskellä olevassa Positano-ravintolassa. Sekä Ninan Pasta Primavera että Juhan Chicken Napolitana olivat yllättävän hyviä. Sitten jatkoimme kiertelyä hyvin kansainvälisessä porukassa. Kaikkialla kuuli sekä amerikan- että brittienglannin lisäksi espanjaa, ranskaa, saksaa, kiinaa, japania, venäjää ja joitakin tunnistamattomia kieliä. Istahtipa Juhan viereen penkille nuori suomalaispariskuntakin. Monet vetivät perässään valtavia matkalaukkuja, joihin ilmeisimmin pakattiin ostoksia. Jotkut laukuistakin olivat niin uuden näköisiä, että ne oli ilmeisesti ostettu tarkoitusta varten jostain kylän myymälästä.

Nina melkein osti myös hienon Guccin laukun, mutta harmittavasti juuri oikeanlainen oli hiukan viallinen eikä siitä saanut enää lisäalennusta. Kohtuullisen saaliimme kanssa nousimme bussiin, joita lähti takaisin Manhattanille sitä mukaa, kun ne täyttyivät. Me pääsimme matkaan melko tasan kahdeksalta. Bussiasemalta ajoimme jälleen metrolla takaisin hotellin lähistölle. Poimimme vielä delista hiukan hedelmiä iltapalaksi.

Huoneeseen palattuamme huomasimme, että erikseen pyytämämme lisäpeitto oli kadonnut sängystämme. Respan kyvytön likka ei meinannut saada asiaa aikaiseksi, mutta sai kuitenkin reippaan kokoisen miehen vierailemaan huoneessamme kysymässä ongelmaamme. Kaveri esittäytyi sanoen: ”My name is Ismael”, johon Juhan oli pakko heittää: ”I have read the book”. Kaveri löysi meille oikeanlaisen peiton – hän halusi ehdottomasti antaa niitä varmuudeksi kaksi. Lakananhakureissulta hän ei palannut.