Taidetta ja pizzaa

Julkaistu Kategoriat USA 2012Avainsanat ,

Päivä valkeni aurinkoisena ja tuulikin tuntui lämpöisemmältä. Ninakaan ei tarvinnut kuin yhden villapaitakerroksen paitojen ja talvitakin väliin.

Olimme jo ruksanneet listaltamme kaikki kohteet, joten päätimme katsastaa taidemuseon eli The Art Institute of Chicagon. Tulimme pääovelle sattumoisin sopivasti kolme minuuttia ennen sen avautumista. Hetken kuluttua ulos putkahti tuhti tumma nainen univormussa ja alkoi hokea: ”I need one line. I need just one line.” Porukka siirtyi kiltisti yhden oven eteen, mutta selvästi tädin harmiksi vapaamuotoiseen jonoon. Jonkun aikaa hoettuaan hän luovutti ja poistui takaisin sisälle.

Museo on selvästi Bostonin vastaavaa pienempi, mutta kokoelma on melko edustava. Katselimme jälleen meitä kiinnostavat osastot jättäen väliin keskiaikaiset ja sitä vanhemmat. Erityisen hauska osasto on miniatyyrihuoneiden kokoelma. Ne ovat noin nukkekodin kokoluokkaa olevia fantastisen yksityiskohtaisia jäljitelmiä eri aikakausien kotien sisustuksista.

Museovierailun jälkeen pidimme kahvipaussin Starbucksissa, jossa Nina nautti elämänsä ensimmäisen vaniljalatten. Kirkas sää innoitti meidät kävelemään John Hancock Centeriin voidaksemme katsella maisemia korkealta aurinkoisena päivänä.

Kevätmatkailun etuna on pitkien jonojen puuttuminen suosikkikohteista. Pääsimme lähes jonottamatta kuulemma Amerikan nopeimpaan hissiin. Observatorio eli näköalakerros on kuin jo käymämme Willis Towerin vastaava. Katselimme aurinkoisia maisemia järvelle ja kaupungin yli preerialle. Tornin mainostama ”avoin alue” on käytännössä huijausta. Vain noin viisimetrinen ulos avoin kohta on katettu niin tiheällä verkolla, ettei sen läpi saa edes otettua kuvia.

Kun kerran Chicagossa oltiin niin oli toki pakko maistaa deep dish eli pannupizzaa. Tarkoitukseen sopi tietysti parhaiten ravintola, jossa kyseinen herkku on keksitty. Aivan edellispäivän ravintolamme naapurissa sijaitseva Pizzeria Uno on todella suosittu. Sinne mennessä ilmoittaudutaan jonoon ja samalla tehdään tilaus. Ilmoittautuneet kutsutaan sisään sitä mukaa kuin sopivan kokoinen pöytä vapautuu.

Meillä kävi jälleen aivan loistava tuuri. Jonossa edellämme ei ollut yhtään kahden hengen seuruetta ja meille vapautui pöytä melkein heti. Tarjoilijattaremme oli varmasti liki 70-vuotias pieni täti, joka sanoi nimekseen Martie. Pizzoja saimme toki odotella jonkin aikaa, koska pannupizza kypsyy paljon hitaammin kuin litteä. Odotus oli kuitenkin sen arvoista, koska Ninan vegepizza ja Juhan kana-barbecue olivat todella maukkaat.

Kävelimme kiireettä takaisin hotellille nauttien viimeisen Chicago-iltamme auringonlaskusta. Poimimme vielä annoksen marjasekoitusta marketista mukaamme. Hotellilla haimme tuttuun tapaan respasta kupposet matkalla huoneeseemme. Samalla huomasimme respan pöydällä lauseen: ”Jos ette ole täysin tyytyväinen oleskeluunne, niin emme odota teidän maksavan siitä.” Totesimme, että meidän pitänee maksaa.

4 kommenttia artikkeliin ”Taidetta ja pizzaa”

    1. Ei tietääksemme vaikka olemme muutaman kerran kävelleet ohi Caponen entisen päämajan Wacker-kadulla. 🙂

  1. Kehtaakohan kukaan ikinä olla maksamatta…. 😛

    1. Ihme on, jos on aihetta. Koko reissun ehdottomasti paras hotelli hinta/laatu-suhteella.

Kommentointi on suljettu.