Aamu valkeni jälleen upean aurinkoisena. Vaikka Ninan olo oli vielä melko hutera niin hän tuli kuitenkin kevyelle aamiaiselle. Aamiaishuoneessa ollut sympaattinen vanha isäntä kyseli Juhalta miten rouva jaksaa. Selvästi paremmin, koska tuoresekamehu, banaani, muutama hiutale corn flakesia sekä laiha tee pysyivät alhaalla.
Onneksi mustan metsän etapit oli suunniteltu lyhyiksi, joten yhden majoituksen putoaminen välistä ei tehnyt päivän siirtymästä liian pitkää. Ajelimme jälleen ensin ylemmäs vuoren rinteelle, jonne tie kiemurteli tarjoten upeita näköaloja puiden lomitse.
Palattuamme laaksosta Schwarzwaldhochstrasselle, pidimme ensimmäisen jaloittelupaussin Mummelseen rannalla. Se on pieni järvi ylhäällä vuorella 1036 metrin korkeudessa. Sen viereen on rakennettu todellinen saksalainen turistirysä. Parkkipaikkaa reunustavat krääsäkioskit ja järvelle pääsee vuokratulla polkuveneellä. Jopa vessassa soi iloinen nahkahousumusiikki ja raikastin tuoksuu kanelille.
Alkuperäinen tarkoitus oli ollut tutustua ”korkean kadun” päässä olevaan Baden-Badeniin, mutta päätimme jättää sen käymättä tällä reissulla. Peruutettu varauksemme oli hotelliin Gernsbachin pikkukaupungissa. Ajaessamme tuon mukavannäköisen pikkukaupungin läpi, päätimme pitää senkin mielessä tulevia reissuja varten.
Nina oli vielä sen verran väsynyt, ettei edes Pforzheimin korukaupunki jaksanut kiinnostaa. GPS sai ohjeet valita tiet vapaasti ja nousimme autobahnalle kohti Stuttgartia. Muutaman kilometrin jälkeen motari alkoi tukkeutua. Liittymästä mukaan tullut saksalaismotoristi kurvasi splittaamaan muoviluodillaan Juhan eteen, mutta teki sitä niin arasti, että Juha kurvasi kolmikaistaisen motarin toisen kaistavälin kautta ohitse.
Jonkin matkaa staun hälvettyä pidimme tauon levähdyspaikalla. Nina joi vettä ja söi puoli banaania. Juha sai työpuhelun. Vaihdoimme koilliseen menevälle moottoritielle, joka vei meidät Ludwigsburgiin. Päivän etapille tuli mittaa 151 kilometriä, jonka saimme ajaa jopa helteiseksi lämmenneessä säässä.
Campuszwei Hotel & Boardinghouse löytyi vilkkaan kadun varresta aivan poliisiaseman vierestä. Juha sai hetken etsiä ennen kuin respaan löytyi nuori mies ottamaan meidät vastaan. Saimme huoneen onneksi sisäpihan eikä kadun puolelta. Juha sai luvan pysäköidä mopon pihalle, kunhan se on ”piilossa niin, ettei se näy poliisiasemalle”.
Kotiuduttuamme lähdimme etsimään ruokaa. Heti hotellin vieressä on suuri meksikolaista ruokaa tarjoileva ravintola. Päätimme, ettei kyseisen keittiön tarjonta liene paras vaihtoehto vatsataudista toipuvalle. Kävelimme vilkkaan kadun vartta kohti kaupungin keskusaukiota. Ninan voimat meinasivat ehtyä ennen kuin löysimme pienen kalaruokaravintolan. Nina söi kalakeittoa ja Juha annoksen paistettuja scampeja valkosipulimajoneesin kera.
Ruokailtuamme kiersimme katsomassa keskusaukion ja lähdimme kohti hotellia mukavan näköistä kävelykatua. Taivas oli tummentunut ja muutama pisara putoili harvakseltaan. Jonkin aikaa hotellille tulomme jälkeen puhkesi valtaisa ukkoskuuro, joka löi vettä niin rajusti, että roiskeet pomppivat korkealle.
Hotellilla lepäilimme, kunnes oli illallisen aika. Kevyt lounas oli piristänyt Ninan ja uusin voimin kävelimme – jälleen selkeässä kelissä – keskusaukiolle löytämämme kävelykadun kautta. Olimme nähneet reitillä lukuisia ravintoloita lounaalta palatessamme. Hämmästykseksemme lähes kaikki ravintolat tarjosivat pastaa ja pizzaa. Löysimme lisäksi kaksi kebab-kioskia, thai-ravintolan, Subwayn ja yhden saksalaisen.
Nina olisi mielellään ottanut varmuuden vuoksi jotain uunikypsennettyä ruokaa. Respan poika oli Juhan pyynnöstä merkinnyt (surkeaan) karttalehteen pari mielestään hyvää ravintolaa. Niistä toinen oli kreikkalainen, joten suunnistimme sinne moussakan toivossa. Paikka osoittautui oman kuvauksensa mukaisesti ”moderniksi kreikkalaiseksi” ja sen lista näytti enemmän välipalaluettelolta kuin kreikkalaiselta ruoalta.
Pettyneinä palasimme takaisin keskusaukiolle ja valitsimme yhden sen viidestä italosafkaa tarjoavasta ravintolasta. Saimme pöydän kellariin vievien portaiden välitasanteelta, jossa oli vain kaksi pöytää. Tarjoilija oli aito italialaismies, joten Nina pääsi tekemään tilauksen miehen äidinkielellä. Sitten saikin odotella. Ruoat saapuivat viimein. Juhan tagliatelle ja lihamedaljongit oli todella maittavaa. Ninan spagettiannos oli harmittavasti korkeintaan keskinkertainen. Sitten sai odotella laskun tilaamista ja sen tuloa.
Hotellille palattuamme Nina katseli hetken televisiosta saksalaisia kisailuohjelmia, jotka muistuttivat lähinnä Benny Hill -parodioita. Nina urvahti Juhan vielä kirjoitellessa päivän matkakertomusta.
Hyvä, että ei ollut tuon pidempi vaiva. Ei muuta kuin loistavaa loppureissua!
Kiitos! 🙂