Herätys oli todella aikainen. Lähdimme hotellista kuudelta ensimmäiselle etapille Tamachista Uenoon. Junassa oli muitakin väsyneitä. Japanissa junassa nukkuminen on erittäin yleistä. Sen ymmärtää hyvin ottaen huomioon valtavat ylityömäärät, joita tehdään aivan rutiinisti.
Vastakkaisen penkin kaikki kolme henkilöä nukkuivat. Yhdellä oli jopa pyyhe sidottuna silmien suojaksi. Ninan vieressä istuva pukumies nukkui myös kuorsaten kevyesti. Silti he heräsivät kukin juuri ennen asemaa, jolla jäivät pois.
Uenon asema on yksi Tokion raideliikenteen keskusasemista. Olimme ottaneet netistä kuvan, jossa näkyi Keisei-yhtiön lipunmyyntitiskin sijainti lähellä pääsisäänkäyntiä. Kun tiskiä ei heti löytynyt, niin kysymällä selvisi tiskin olevan tietysti yksityisen Keisei-rautatieyhtiön oman pääsisäänkäynnin vieressä noin puolen kilometrin päässä maanalaisia käytäviä pitkin. Tokion mittasuhteet olivat hämääviä viimeiseen päivään saakka.
Tiskin löydyttyä lipunosto meni sujuvasti ja ehdimme jopa aiempaan junaan kuin olimme suunnitelleet. Keisei Skyliner on melkein yhtä hieno juna kuin Shinkansenit vaikkei ylläkään samanlaisiin nopeuksiin. Se taittaa matkan Tokion keskustasta Naritan lentokentälle kolmessa vartissa.
Olimme reissussa ainoastaan käsimatkatavaroiden kanssa ja olimme tehneet check-inin netissä jo edellispäivänä. Siksi siirryimme suoraan turvatarkastuksen jonoon. Se eteni sujuvasti ja silti tarkastajat olivat kohteliaita ja käsittelivät matkustavaisten tavaroita huolellisemmin kuin omistajansa. Myös passintarkastus meni ripeästi, joten meillä oli hyvää aikaa tutustua Naritan kakkosterminaalin palveluihin.
Aloitimme aamiaisella kafeteriassa, jonka jälkeen katselimme hieman muuta tarjontaa. Se vaihteli luksusmerkkien nimikkoliikkeistä täydellistä turistikrääsää tarjoaviin. Nina oli jo aiemmin tehnyt hiukan hintaseurantaa, josta ilmeni hänen suosikkimerkkinsä käsilaukun maksavan noin kaksi kertaa sen normihintaa enemmän Tokion keskustassa ja noin puolitoistakertaisesti lentoasemalla.
Ollessamme lähestymässä lähtöporttiamme noin puoli tuntia ennen ilmoitettua boarding-aikaa, kuulimme nimiämme kuulutettavan muutamien muiden ohessa. Menimme ripeästi portille kysymään mitä asia koski ja passeja katsottuaan virkailija tulosti meille boarding-passit. Kysymykseen miksi ei tullut mitään selkeää vastausta. Myöhemmin toinen asiaa ihmetellyt suomalainen matkailija kysyi selvisikö meille miksi porukkaa kutsuttiin käymään tiskillä.
Boardingin alettua toistettiin kehoitteita odottaa oman ryhmänumeron kuulutusta. Sitä ei tullut vaan seuraavaksi priorityn jälkeen sanottiin kaikkien olevan tervetulleita. Tämä ei kuitenkaan ollut rekisteröitynyt priority-linjaa vahtivalle japanilaisnaiselle, joka alkoi heiluttaa priority-kylttiä ja vaatia siirtymistä toiseen jonoon vaikka juuri oli sanottu kaikkien jonojen olevan avoimena.
Selvästikin tämä kaoottinen sotku lähtöportilla oli se pakollinen poikkeus muuten niin selkeiksi, organisoituneiksi ja kohteliaiksi kokemiemme japanilaisten järjestelyjen joukossa. Noin kymmenen tuntia kestänyt lento sisälsi tyypillistä lentokoneruokaa, pari omavalintaista elokuvaa, nuokkumista ja pyörtyileviä japanilaisia. Ensimmäisenä elvyteltiin vessareissulla tuupertunutta naista ja sen jälkeen lisähappipullo kiersi iäkkään japanilaisen turistiryhmän jäsenillä kuin kossupullo savotan nuotiolla.
Helsinki-Vantaalla paistoi aurinko laskeutuessamme, mutta lämpöä oli reilun kymmenen astetta vähemmän kuin Tokiossa ja kevään saapuminen tuntui keskeytyneen. Päästessämme kotiin viiden aikaan iltapäivällä oli sisäinen kellomme jo yksitoista.
