Motareita ja kiertoteitä

Kännykät herättivät meidät puoli kuudelta, jotta ehtisimme aamutoimien lisäksi pakata ennen aamiaista. Syödessämme katselimme laivan saapumista Rostockin satamaan. Meitä tervehti kaunis pilvipoutainen keli, jossa lämpötila oli motoristille juuri sopivasti hiukan alle 20 astetta.

Hyttiin päästyämme tulikin jo melko nopeasti nelikielinen tankerokuulutus ja siirryimme kasseinemme autokannelle pakkaamaan mopoa. Yllättävän lyhyen odottelun jälkeen autokannen ovet aukenivat vihaista hanhea muistuttavan varoitusäänen säestäminä. Kansi oli jo enemmän kuin puoliksi tyhjä, koska suurin osa yläkannen autoista ja mopoista oli poistunut jo Gdyniassa.

Ajelimme letkan mukana maihin ja pysäytimme sataman porteilla virittämään GPS:n kohteeseemme. Päivän etappi olisi koko reissun pisin, joten annoimme laitteen valita reitin vapaasti kieltämättä moottoriteitä. Hetken kuluttua olimmekin reippaasti menossa Berliiniin vievällä valtatiellä ohitellen rekkoja ja ollen muutamien liki kahtasataa paahtavien ohiteltavana. Yhtä poikkeuksellisen puusilmäistä saksalaiskuskia lukuunottamatta etenimme ilman hämminkiä.

Ensimmäisellä kahvipaussilla Juha soitti takaisin häntä tavoitelleelle asiakkaalle. Nuhainen vilukissa Nina laittoi lisää lämmintä päälle ja vaihtoi muutaman sanan samalla laivalla saapuneiden suomalaismotoristien kanssa. Jatkoimme rauhallista tahtiamme, jonka keskeytti vain ennätyskallis tankkaus. Pumpuissa ei ollut tarjolla kuin mopolle kelvotonta 95E10 litkua tai Ultimate 102:sta, joista jälkimmäisen hinta hipoi kahta euroa.

Seuraavaksi kurvasimme A2-motarille, jolloin esteettömästi laakean maiseman yli puhaltavan puuskittaisen tuulen suunta muuttui meidän kannaltamme huonommaksi. Ajelimme rempovassa viimassa harvakseen pyörivien tuulivoimalametsien läpi, kunnes pidimme välipalatauon erään levähdyspaikan Burger Kingissä.

Olimme edenneet jo niin ripeästi, että päätimme siirtyä pienemmille teille. GPS sai ohjeen välttää moottoriteitä. Se ohjasikin meidät ulos seuraavasta liittymästä ja kiertelimme 15 kilometriä pikkuteitä – kunnes gepsi ohjasi meidät takaisin samalle motarille. Ilmeisesti Elben yli ei ollut muuta reittiä lähimaillakaan.

Heti joen jälkeen erkanimme taas motarilta vain päätyäksemme tökkimään Magdeburgin kaupungin läpi. Jottei reitti vaan olisi ollut liian nopea, niin matkalle osui yhdeksi kaistaksi suljettu katu vuorovaloilla ja kaksi kiertotietä (eli kirottu Umleitung). Muistio itselle: GPS pikkutiemoodiin vasta ison kaupungin jälkeen!

Magdeburgista selvittyämme matka alkoi sujua normaaliin pikkutietyyliin, jossa muutaman kilometrin välein olevat kylät pudottavat tasaisen matkanopeuden kaupunkinopeuteen. Tuuli rempoi edelleen peltoja halkovilla viivasuorilla osuuksilla, mutta pienempi nopeus teki kulkemisesta miellyttävämpää.

Saavuimme kohteeseemme Quedlinburgiin hiukan ennen kahta. GPS ohjasi meidät kiemurtelemaan tämän reilut tuhat vuotta vanhan kaupungin keskustan mukulakiville, kunnes se antoi ohjeen kääntyä yhdestä nimenomaisesta risteyksestä vasemmalle. Muuten hyvä, mutta siihen oli selvästikin tilapäisesti laitettu kielletty ajosuunta. Muut kadut olivat jo GPS:n ruudulla näkyvästä hotellistamme poispäin vieviä, joten Juha teki pikapäätöksen ja ajoi pokkana vasten kieltoa. Yhden korttelin kierrettyämme pääsimme jälleen lailliseen ajosuuntaan.

GPS:n ruutulippu näytti hotellin paikan kahden pikkukadun risteykseen. Mitään kylttiä ei näkynyt. Pysäköimme kadunvarteen ja Juha lähti etsimään oikeaa kadunnumeroa. Vain parissa talossa on numerot näkyvissä ja vasta ”sen on pakko olla tämä” -periaatteella löydetyn oven vieressä oli rappusella pieni liitutaulu, johon oli kirjoitettu ”Hotel Kunsthaus”.

Soittokellon painallus toi ovelle nuoren tytön, joka vahvisti talon olevan hotellimme. Hän sanoi voivansa ohjata meidät huoneeseemme vaikka äiti ei ollutkaan juuri nyt kotona. Mopon hän opasti parkkeeraamaan viereisen talon pihalle. Pyörän taiteileminen vinon ja kumpuilevan mukulakivipihan ”parkkiruutuun” vaati melkoisesti keskittymistä ja vääntämistä.

Puuskutimme kapsäkkiemme kanssa kapeasta portaikosta toiseen kerrokseen ja huoneeseemme, josta ei voi sanoa kuin ”suloinen”. Tilavan huoneen vinolla lankkulattialla seisovat rautarunkoiset sängyt, pari nojatuolia, vaatekaappi ja pieni kirjoituspöyta tuoleineen. Vanhan poljettavan ompelukoneen runkopöydän päälle on laitettu lasilevy, jolla seisoo pieni litteä televisio.

Kotiuduttuamme – eli testattuamme nettiyhteyden toimivuuden – lähdimme ilman erityistä päämäärää kävelemään pikkukaupungin keskustaan. Sen verran Nina oli katsonut Googlen kartalta, että tiesimme etsiä turisti-infon keskusaukiolta. Sieltä saimme paperikartan, johon on merkitty vanhan keskustan olennaisimmat nähtävyydet.

Ennen kävelyretkeä istahdimme yhteen keskusaukion kahviloista, jossa nautimme kumpikin pari kupillista hyvää kahvia sekä jaoimme palat omenatorttua ja unikkopäärynäkakkua. Nuhainen Ninakin lämpeni kahvista ja lähdimme kiertelemään vanhaa kaupunkia. Quedlinburgin keskustasta löytyvät kaikki mahdolliset puuristikkotalojen rakentamistyylit kautta aikojen. Suurin osa taloista näyttää rakennetun ennen vesivaakan keksimistä.

Kierrellessämme Nina bongasi vinkeän näköisen kirkontornin. Juhan ryhtyessä ottamaan siitä kuvaa, kysyi juuri ohi kulkeva mies haluaisimmeko nähdä kirkon sisältä. Hän oli juuri matkalla avaamaan sen ovea. Juha suomensi kysymyksen Ninalle,  jolloin kaveri tunnisti suomenkielen ja vaihtoi keskustelun sujuvaksi englanniksi. Seurattuamme häntä sisälle kirkkoon saimme seikkaperäisen selvityksen kirkon historiasta. Kaveri kuului kyseistä hengenmajaa harrastevoimin kunnostavaan kerhoon.

Spontaanin opastuksen jälkeen kiertelimme vielä kuvaamassa pittoreskia keskustaa, kunnes oli illallisaika. Päädyimme lähellä hotellia olevaan pieneen italialaistyyliseen ravintolaan, jonka sisäpihalla nautimme fantastisen hyvät pasta-ateriat. Sen jälkeen olikin mukava palata hotellille surffaamaan ja kirjoittelemaan matkakertomusta.