Taas alkoi operaation odottelu. Suhteellisen aikaisin aamupäivällä kuitenkin hoiturit tulivat nostelemaan kimpsuni vuoteeni jalkopäähän, koska lähtisin kuulemma ortopediselle osastolle operoitavaksi. Ilmeeni nähdessään asiaa kertova hoitaja älysi heti täydentää syyksi sen, ettei plastiikkapuolella ollut vapaita saleja. Roudaria sai taas jonkin aikaa odotella.
Jonkun ajan kuluttua tuli kaksi miestä minua hakemaan. Toinen oli niin ilmetyn perussaksalaisen näköinen, että olisin voinut vannoa nähneeni hänet joskus Der Alte (Kettu) -poliisisarjan statistina vihreässä univormussa. He kärräsivät minua pitkin rakennuksen loputtomia käytäviä. Olin jo aiemmin kuullut päärakennuksen olevan jalkapallokentän kokoinen enkä todellakaan epäillyt asiaa. Reuna kuitenkin löytyi ja minut tyrkättiin askeettiseen ambulanssiin, jota oli selvästikin tarkoitettu vain sairaalan sisäisiin kuljetuksiin.
Ajelimme onneksi hiljaa sairaala-alueen uskomattoman epätasaisia katuja päätyen modernia päärakennusta selvästi vanhemman tönön viereen. Huomattavan lyhyen käytäväajelun päätteeksi minut hilattiin tarjoiluaukkoa muistuttavan luukun läpi sängystäni leikkauspöydälle. Varmistin vielä, että kyseessä oli varmasti oikea plastiikkakirurginen operaatio ennenkuin suostuin lepäämään pöydällä. Kasvojeni yläpuolelle muutaman sentin päähän tuotiin happinaamari ja yllättävän nopeasti valot sammuivat.
Heti saatuani silmäni auki rupesin tivaamaan näköpiirissäni olevalta hoitsulta operaation löydöksiä. Selvästikin sekavia soperteleviin potilaisiin tottunut hoitaja selitti rauhallisesti; ei infektioita, ei ihonsiirtoja vaan puhtaat haavat. Huojentuneena asetuin lepäämään ja odottelemaan lievän pahoinvoinnin hellittämistä. Kasvoni tuntuivat raikkailta eikä niitä ollut sidottu. Käteni olivat siisteissä paketeissa vasen kyynärpäähän ja oikea olkapäähän saakka. Sormet oli ilokseni jätetty vapaiksi.
Minut kärrättiin heräämöstä osastolle, jossa sain ikkunapaikan kahden hengen huoneessa. Kämppäkaverini osoittautui 81-vuotiaaksi sotaveteraaniksi. Pikkuinen mies ei sinänsä ollut vähänkään sotaisa. Asia tuli vaan ilmi, kun hän kertoi loukanneensa saman jalan, johon sai sirpaleen sodassa. Hänelle tehtäisiin operaatio seuraavana maanantaina.
Ruvista putsattu nassuni alkoi hiljalleen poltella ja pyysin hoitajalta rasvaa. Hän lupasi selvittää mitä rasvaa plastiikkakirurgi oli käyttänyt, jottei antaisi väärää ainetta. Tunnin odoteltuani pahenevan polttelun kanssa soitin kelloa ja eri hoitaja tuli antamaan saman selityksen samaan pyyntöön kadoten niin ikään palaamatta takaisin. Naama alkoi tuntua jo sen verran rapealta, että ainoastaan vanhan patun luokse tulleet vieraat saivat minut olemaan ryömimättä pelkissä sairaala-alkkareissa käytävälle karjumaan.
Sitten ovesta astui huoliteltu nuori mieslääkäri, joka esittäytyi plastiikkakirurgiksi ja puhui onneksi hyvää englantia. Kaveri selitti rasvan tyypin ja kertoi, että heidän puolestaan olisin valmis kotiutettavaksi. Hyvä uutinen sai minut hetkeksi unohtamaan naaman poltteen. Soitin heti SOS-palveluun pyytäen lekuria toistamaan saman sinne, jotta kotimatkani järjestelyt voisivat alkaa. He sopivat puhelinpalaverin seuraavalle aamulle SOS-palvelun lääkärin kanssa. Päästin kaverin lähtemään hänen luvattuaan laittaa hoiturin tuomaan minulle oikeaa naamasalvaa.
Rasvaa ei silti alkanut kuulua, joten soitin taas kelloa. Nyt selitys oli, että rasvaa oli pitänyt tilata plastiikasta, koska se ei ollut ortopedipuolen standardikamaa. Saksani ei riittänyt kysymään, että miksi tämä asia ei ollut selvinnyt jo tunteja aiemmin. Ripeäliikkeinen hoituri ehti kadota ennenkuin sain muotoiltua vastinetta. Hän kuitenkin palasi lähes samantien tuubin kanssa sanoen ”se oli tullutkin jo”.
Naama oli jo ehtinyt sen verran kuivaa, ettei rasvan ensikosketus tuonutkaan helpotusta vaan pahensi poltetta. Kuitenkin aikani kärvisteltyäni aine alkoi helpottaa oloa ja jaksoin alkaa tutustua lähiympäristööni. Vanha patu kertoi toisen hetki sitten lähteneistä vieraista olleen hänen niinikään 81-vuotias vaimonsa, jonka hän oli tavannut tässä samassa sairaalassa vuonna -56 neidin ollessa täällä sairaanhoitajana. Nuorehko miesvieras oli kuulemma pojanpoika.
Koska molemmat käteni oli operoitu, niin infuusioneula oli kiinnitetty jalkapöytääni. Kysyin paikalle osuneelta mieshoitajalta voisiko toimettomana olevan neulan jo poistaa, koska pelkäsin potkivani sen irti yöllä. Kaveri ei suostunut ottamaan neulaa irti siltä varalta, että tarvitsisin vielä jatkuvaa lääkitystä. Hän kuitenkin nappasi hyllystä rullan sideharsoa jykevämpää sidettä ja peitti komeuden venttiileineen kieputtamalla siteen koko jalkapöytäni ympärille.
Iltapalan jakelun yhteydessä Sisar Ripeä kertoi lukeneensa minusta lehdestä. Naamani ei kuulemma ollut ollenkaan niin pahan näköinen kuin hän olisi kuvitellut avokypärän kanssa autobahnia kyntäneestä. Näytin hänelle kännykkäkuvan, jonka olin napannut nassustani ollessani kunnon rupinaama.
Teinitytön innostuneisuudella tämä kolmekymppinen sähköjänis pyysi myös lupaa kurkata ajotakkini jäännöksiä. Pidellessään kädessään riekaleita, jotka olivat joskus olleet törkeän kallis BMW Airflow 3 -ajotakki hän ihmetteli miten tuon sisältä oli voinut selvitä hengissä. No, suojelusenkeliltä oli varmaan myös muutama siipisulka irronnut.
