Vielä kerran aamiainen karaoke-taustanauhan säestyksellä ja olimme valmiit vaihtamaan kaupunkia. Olimme aina aiemmin katsoneet metroreittien asematunnisteet valmiiksi, joten valmistautumattomuutemme kostautui heti tupsahtaessamme ainoastaan japaniksi olevan kartan eteen lippuautomaateilla.
Juha kysyi kahdelta ohikulkevalta liikemieheltä Shin-Osakan asematunnistetta, jotta löytäisimme automaattiin syötettävän hinnan. Himejin retkipäivänä olimme kävelleet katujen kautta Yodayabashin asemalle päästäksemme Shin-Osakaan, mutta laukkujen kanssa ajattelimme mennä metrolla vaihtaen. Tiesimme olevamme asemalla K14 eli Kitahama. Kunkin muun tunnisteen vieressä on kartassa hinta, jolla sinne pääsee.
Ihmettelimme miksi oli niin hankala kertoa meille yksinkertaisesti mikä oli Shin-Osakan M-numero, kunnes porttikopin vartijan avustuksella selvisi, ettei ole vaihtoreittiä ja todellakin Yodayabashiin pitää mennä kävellen. Liikemiehet sanoivat opastavansa, koska olivat itsekin menossa sinne. Asian selvittyä olisimme toki itsekin osanneet seurata selkeitä kylttejä tunneleissa, mutta kuljimme kohteliaasti pukumiesten peesissä.
Yodayabashista (M17) ajelimme Shin-Osakaan (M13). Seuraavan Hikari Shinkansen junan lähtöön kohti Tokiota oli sopivasti kymmenkunta minuuttia. Tokioon menevän junan ensimmäinen pysäkki on Kioto. Luotijuna pyyhkäisee Osakasta Kiotoon olevat liki 40 kilometriä alle vartissa.
Olimme saaneet Kyoto Yoko and Akira Guesthouse -majatalon pitäjiltä seikkaperäiset ohjeet miten päästä rautatieasemalta majatalolle bussilla. Nina muisti, että bussi pitää maksaa tasarahalla kolikoilla, joten kaivelimme oikean summan valmiiksi. Sitten liityimme siististi jonottavien jatkoksi rautatieaseman edustalla olevan bussiaseman pysäkille A3.
Keli oli aurinkoinen ja aivan kesäinen. Osakan kostean viileyden jälkeen huomasi olevansa sen verran sisämaassa, kun tässä kohti Japania pääsee. Hentoinen tuuli oli leuto ja varjossakin oli lämmintä.
Bussi 206 tuli aivan täyteen. Kuulutukset pysäkeistä olivat myös englanniksi ja lisäksi selkeä näyttötaulu poistivat kaiken jännän poistumispysäkin löytämisestä. Majatalo on pysäkistä pari korttelia tulosuuntaan. Juuri havaitessamme majatalon nimen sen edustalle putkahtanut harmaatukkainen mies alkoi vilkuttaa meille. Kadulla oli paljon muitakin, mutta kaksi matkalaukkua vetävää gaijinia oli aika varma arvaus odotetuiksi vieraiksi.
Isäntämme Akira oli niin vilkas, että japaniksi harjoittelemamme virallinen esittäytyminen jäi tekemättä. Superystävällinen ja -nopea Akira kävi läpi varauksemme ja vaikka olimme pari tuntia etuajassa niin huoneemme oli valmiina. Hän esitteli etuoven lukitusmekaniikan sekä huoneemme toiminnot, pahoitteli kun henkilökunnan (oletettavasti tyttären) pyykit oli pesty huoneemme pyykinpesukoneella ja heitti ne sieltä koriin sekä korin huoneesta parilla sujuvalla liikkeellä.
Tuulispään poistuttua kotiuduimme todella pieneen, mutta aivan toimivaan yksiöömme. Emme aikoneet käyttää alle parin neliön kokoista, betonilattiaista ja naapuritalojen seinien rajoittamaa patiotamme, josta isäntämmekin sanoi: ”Not good for sightseeing”. Järjestelimme siksi pöydän pation oven eteen saadaksemme hiukan lisää tilaa huoneeseen.
Lounasaika oli loppupuolella, joten jätimme laukut purkamatta ja lähdimme kysymään isännältä ravintolasuositusta. Ennen siihen aiheeseen puuttumista Akira kuitenkin ehti vielä antaa meille ilmaiset päiväliput busseihin. Saisimme sellaiset joka päivälle hyvityksenä kirsikkakukkasesongin korkeista hinnoista. Lisäksi hän esitteli ja merkitsi karttaan Kioton mielenkiintoisimmat alueet.
Lounasaiheeseen palattuamme kerroimme bonganneemme yhden ravintolan bussipysäkin ja majatalon välistä, mutta isäntämme vähäeleinen reaktio kertoi kaiken olennaisen hänen arviostaan kyseisestä ruokalasta. Sen sijaan hän lähti näyttämään meille nurkan takana olevan superpienen kahvilan, joka tarjoaa pari vaihtoehtoista ns. japanilaista yhden lautasen lounasta. Akira luovutti meidät kahvilan emännälle ja poistui.
Tilasimme yhden kumpaakin vaihtoehtoa, jotta voisimme kerätä Ninalle sopivan satsin vaihdellen osasia. Meitä huvitti, että ”japanilainen yhden lautasen lounas” tarkoitti kahdeksaa erikokoista kippoa ruokia. Kuusi niistä oli kylläkin yhden lautasen päällä. Siisteyttä rakastavat japanilaiset taitavat pitää tiskaamisestakin.
Vaihtoehdot olivat lisukkeiltaan identtiset, mutta toinen annos oli lohta sekä perunapyrettä ja toinen katkarapuja vihanneksilla. Ruoka oli todella maukasta ja misokeitto ehkä parasta, jota olemme koskaan maistaneet.
Päätimme pitää päivän kohtuumittaisena ja siksi pysyä lähistöllä. Nijo-jo -linna on aivan muutaman sadan metrin päässä majatalosta, joten päätimme tutustua siihen. Linnan sisäänkäynti tosin on aivan vastakkaisella puolella, joten saimme patikoida puolitoista kilometriä.
Matkalla linnalle ohitimme suuren katutyön, jonka laidoilla seisoi liikenteenohjaajia, joilla on mustakahvaiset punaiset sauvat. Osa aiemminkin näkemistämme miehistä on jo todella iäkkäitä ja Juhalle tuli etsimättä mieleen Yoda, jolla on turhan lyhyt valomiekka.
Tokugawa-suvun shogunien valtakauden alussa perustettu Nijo-jo on osoitus suvun ehdottomasta ylivallasta Japanissa. Vaikka keisari oli silloinkin nimellisesti Japanin johdossa niin todellinen valta oli shogunilla. Tokugawa-suvun valta-aikana (1603-1867) Japani sulkeutui ulkomaailmalta lähes täysin ja se näkyy kulttuurissa edelleen.
Hipsimme – jälleen sukkasillamme – muun porukan mukana läpi Ninomaru-goten -palatsin eli shogunin vastaanottotilojen. Askeettisten huoneiden upeat seinämaalaukset ja jopa eritasohyllyjen sekä kirjoitusalkovin sijoittelu ovat kaikki tavalla tai toisella symbolisia ja merkityksellisiä. Jokainen yksityiskohta oli tarkoitettu herättämään pelkoa ja kunnioitusta sekä osoittamaan shogunin vaurautta ja valtaa vierailijoille.
Kaikkien palatsin huoneita reunustavien käytävien lattiat on tehty tekniikalla, jota kutsutaan satakielilattiaksi. Lattialankkujen naulaus on tehty siten, että lattialla on mahdotonta kävellä aiheuttamatta ääntä, joka muistuttaa linnunlaulua. Kyseessä oli siis samuraiajan versio liiketunnistimesta.
Pidimme kahvi- ja jäätelötauon linnan kuppilassa. Kiertelimme vielä sisemmän vallihaudan sisäpuolella olevan palatsin ja puutarhan alueella, kun kaiuttimista alkoi kuulua ”Auld Lang Syne”. Oudon biisivalinnan ohessa kuulutettiin linnan portin sulkeutumisesta ja kehotettiin poistumaan. Portilla oli jo porukkaa odottamassa ”toista kattausta” eli linna avautuisi uudelleen tuntia myöhemmin ilta-ohjelmaa varten.
Matkalla hotellille poikkesimme Life-kaupassa hankkimassa ilta- ja aamupalatarpeita. Hedelmiä ja vihanneksia lukuunottamatta pelkät japanilaiset tekstit teki valinnoista melkoista arpapeliä. Japanilaiset ovat juustoista yhtä kuutamolla kuin amerikkalaiset. Löysimme leivän päälle kelvollista juustoa vain pieninä tankoina.
Paria artikkelia etsittäessä Juha kasasi puhelimessaan olevalla sanakirjalla kysymyksen japaniksi. Käännökset olivat selvästikin riittävän tarkkoja, koska puhelimen näytöltä lukevat myyjät eivät menettäneet pokeriaan ja tavarat löytyivät. Tosin Ninan pelkästään numeroiden tulkintaan perustuva luonnonjogurttivalinta osoittautui jonkin sortin piimävanukkaaksi.
Tokugawa-suvun shogunia ei siis saanut häiritä ikiunessaan, sukkasilla vaan hipsutellen