Suihkuvesi oli haaleaa kuten aamun sää. Mainitsimme asiasta respalle – siis suihkusta – ja he lupasivat käydä tarkistamassa asian. Olimme valinneet hotellin sen keskeisen sijainnin ja kehutun aamiaisen takia. Tarjonnassa ei todellakaan ollut moittimista. Reippaan iloinen täti kysyi juomatoiveemme ja tee sekä kahvi saapuivat hetkessä.
Ulkona satoi sen verran, että nostimme sadetakkien huput ja suunnistimme lähimmälle metroasemalle. Münchenin vanha keskusta on melko pieni, joten olimme sen toisella laidalla jo kahden pysäkinvälin jälkeen. Kohteenamme oli Residenz eli valtaisan kokoinen palatsi, jota on rakennettu vaiheittain vuodesta 1385 vuoteen 1822. Residenz toimi Baijeria noin tuhat vuotta hallinneen Wittelsbachin perheen asuntona vuodesta 1508 vuoteen 1918, jonka jälkeen siitä tehtiin museo.
Toisen maailmansodan aikaan pytinki pommitettiin käytännössä kokonaan maan tasalle. Sodan jälkeen koko hoito rakennettiin uudelleen, mutta vain osa entisöitiin sisältä alkuperäisen kaltaiseksi. Vuosituhannen aikana on yksi perhe ehtinyt kerätä ja hävittää käsittämättömiä määriä aarteita. Niistä osa on näytillä Residenzin museossa ja aarrekammiossa. Ne kattavat noin kuudenneksen suunnilleen 12 kaupunkikorttelin kokoisesta palatsista.
Kiertelimme museota yli kolme tuntia audioguide korvalla. Loppumatkasta kieltämättä jäi suurin osa kuuntelematta, kun juttua olisi piisannut jopa melkein jokaisesta gobeliinista vaikka niitä oli esillä vain osa yli 2000 kappaleen kokoelmasta. Parhaiten mieleen jäivät upeasti koristellut huoneet – erityisesti Reiche Kapelle (”Koristeltu kappeli”) – sekä käsittämättömän hienoa käsityötä olevat puiset lipastot ja pietra dura -pöydät (puolijalokivipinnoitettu).
Mieleen jäi myös hopean määrä. Entisaikaan hoveissa käytettiin rutiinisti hopea-astioita ruokailtaessa. Posliini oli vain jälkiruoalle. Rahan tarpeessa osa astiastosta saatettiin myös sulattaa ja lyödä kolikoiksi. Välillä niitä myös sulatettiin ja muokattiin uuden muodin mukaisiksi. Residenzissä on edelleen usean huoneen verran hopea-astioita näytillä.
Museon jälkeen kiertelimme vielä läpi aarrekammion ja kuuntelimme siellä noin puoli tuntia audioguiden yli viiden tunnin tarjonnasta. Pää ei vaan enää jaksanut ottaa vastaan. Lippumme oikeutti vielä käymään katsomassa Cuvilliés-teatterin, mutta ennen sitä täytyi pitää tauko. Kävimme Residenziä vastapäätä olevassa karkkipuoti/konditoria/kahvilassa kevyellä lounaalla, jota seurasi raskas jälkiruoka kahveineen. Sitten jaksoimme käydä katsomassa teatterisalin, joka kantaa – alunperin hovikääpiönä aloittaneen ja sittemmin Baijerin hoviarkkitehdiksi nousseen – rokokoo-tyylin mestarin François de Cuvilliés’n nimeä.
Residenzin jälkeen oli kulttuurikiintiö ylitetty sen verran reippaasti, että palloilimme ilman erityistä päämäärää sillä hetkellä aurinkoa pilkistelevässä kelissä kohti keskusaukiota eli Marienplatzia. Poikkesimme myös legendaarisessa Dallmayr-herkkutavaratalossa. Marienplazilta jatkoimme pitkin tutuksi tullutta Neuhauer-ostoskatua.
Nina osti pienestä valokuvausliikkeestä kameraansa toisen akun. Juha kysyi mukavan tuntuiselta myyjäherralta mikä olisi paikallisten suosima hyvä ravintola. Hänen mielestään sellainen on aivan kulman takana oleva Zum Spöckmeier. Kurkkasimme ohimennen mainittua ravintolaa ja se kuhisi porukkaa sekä näytti viihtyisältä, joten päätimme palata sinne hiukan myöhemmin juhlistamaan Juhan syntymäpäivää.
Päivän kirkkoarkkitehtuuriannos otettiin Pyhän Mikaelin jesuiittakirkossa, joka on suurin renesanssikirkko Alppien pohjoispuolella. Kirkon julkisivu oli rakennustelineiden peitossa, mutta pääsimme ihailemaan sisäpuolta. Palattuamme kadulle ostimme katumyyjältä tuokkosen mustikoita ja etsiskelimme sopivaa paikka istahtaa mussuttamaan. Ennen sitä Nina löysi hopeiseen rannekoruunsa uuden riipuksen – sopivan baierilaisesti oluttuopin.
Aiemmin hiukan ripotellut sade oli taas vaihteeksi lakannut. Löysimme istumapaikat läheisen suihkulähteen edustalta ja söimme mustikat. Yritimme vielä päästä Bürgersaalkircheen, mutta varsinainen toisen kerroksen kirkkosali oli jo suljettu. Kiersimme pikaisesti pohjakerroksen ”alakirkon” salin.
Kiertelimme vielä jonkin aikaa sellaisia lähikatuja, jossa emme olleet aiemmin käyneet. Palasimme Zum Spöckmeier -ravintolaan ja istahdimme nurkkapöytään, josta oli mukava katsella vilkasta ravintolasalia. Nina tilasi nieriää ja Juha päätti olla kokeilematta erikoisuuksia päätyen kunnon pihviin. Ruoat saapuivat yllättävän nopeasti ja olivat todella herkullisia.
Huvittava yksityiskohta perinteisen puurakenteisessa ravintolasisustuksessa oli Star Trek -tyylillä toimiva keittiön liukuovi. Se piti jopa samakaltaisen suhauksen. Onkohan Spock saksaksi Spöckmeier?
Kylläisinä palasimme hotellille. Loppuillan Nina surffaili tulevia kohteitamme Juhan kirjoitellessa päivän kertomusta. Nassutimme vielä matkalle mukaan tulleen osan Ninan antamasta synttärilahjasta eli Lakumix choco -karkkipussin.