Edellisenä iltana Nina oli huomannut, että The Courtauld Galleryn näyttelyihin oli mahdoton saada lippuja. Siksi suunnitelmamme meni uusiksi. Hän löysi mielenkiintoisen tuplapakkauksen historiaa, johon kuuluivat The Leighton House ja Sambourne House. Ne ovat molemmat viktoriaanisen ajan taitelijoiden koteja, mutta yhtä erilaisia kuin taiteilijat itsekin.
Jälleen loistavan aamiaisen jälkeen kuljimme viileähkössä aamupäivässä kävellen parin kilometrin matkan Kensington High Streetin pohjoispuolelle. Välttelimme vilkasta pääkatua kulkien mahdollisimman paljon läheisillä paljon pittoreskimmilla sivukaduilla. Meillä oli opastus varattuna Leighton Houseen, mutta siihen oli vielä niin pitkä aika, että päätimme käydä ensin lähempänä olevassa Sambourne Housessa.
Käynti museoon kulki talon kellarin kautta. Liikuntavaikeuksista kärsivät älkööt vaivautuko. Aikanaan keittiönä toiminut kellarihuone oli nyt talon vastaanotto ja pieni shop. Nina näytti varauksemme ja nuori vastaanottovirkailija kysyi kolleegaltaan: ”Ehtisivätkö he Stephenin kierrokselle?”. Emme olleet varanneet mitään opastusta Sambourneen, koska netissä oli näkynyt vain osittain Leightonin kanssa päällekkäin menevä opastus.
Kollega kävi kysymässä ja viittasi sitten meille kutsun liittyä pienen joukon jatkeeksi. Ahtaassa käytävässä oleva lyhyehkö kaveri, jonka kaulassa roikkui tunnistelätkä, esittäytyi Stepheniksi. Hän oli jo aloittanut opastuksen kahdelle pariskunnalle, joista vanhemman pariskunnan nainen käänsi jutut ranskaksi nuoremmalle pariskunnalle. Tulkkauksen aikana Stephen kertoi lyhyesti mitä oli ehtinyt sanoa ennen tuloamme.
Edward Linley Sambourne oli piirtäjä ja kuvittaja, joka työskenteli pitkään kuuluisalle satiirilehti Punchille. Stephenin kertomuksen edetessä Linleystä piirtyi voimakkaasti samanlainen henkilökuva kuin Kari Suomalaisesta. Linley oli erittäin sosiaalinen ja hänen laajaan ystäväpiiriinsä kuului myös Oscar Wilde, joka kuulemma lounasti usein Sambournen pariskunnan seurassa heidän kotonaan.
Sambourne oli keskiluokkainen eivätkä hänen tulonsa olisi riittäneet taloon Lontoon Kensintonissa, mutta varakkaan vaimonsa avulla he sisustivat talon estetismin tyylisuunalla, joka haastoi viktoriaanisia jäykkiä arvoja. Linley itse hankki mieleistään sisustustavaraa kirpputoreilta saadakseen aikaan vaurauden illuusion. Samalla hänen vaimonsa Marion saattoi hankkia seinälle yksittäisen oikean taideteoksen, joka oli myöhemmin arvokkaampi kuin talo itse.
Linley oli taitava käsistään muutenkin. Ostettuaan kirpputorilta kolme dioraamaa, joissa kussakin on täytetty pikkulintu, hän ripusti ne pienen käytävän toiselle seinälle. Sitten hän teki itse puusta lintuhahmot maalaten ne näyttämään oikeilta ja ripusti ne dioraamoissa vastakkaiselle seinälle. Hän ei pitänyt olohuoneeseen hankitun flyygelin jaloista vaan sahasi ne pois ja teki tilalle haluamansa näköiset.
Linley käytti paljon valokuvaamista kuvitustensa pohjana. Hänen perheensä ja ystävänsä pukeutuivat hahmoiksi, joista otetun valokuvan tilanteen ja hahmot Linley piirsi osaksi kuvituskuvaa. Hän myös kuvasi ahkerasti salaa tuntemattomia ihmisiä – enimmäkseen naisia – kaduilla ja askareissaan pitäen kameraansa piilossa takkinsa sisällä. Tuhansien valokuvien ”spy style” -kokoelma antaa hyvän kuvan edwardilaisen ja viktoriaanisen ajan muodista ja ihmisistä.
Siihen aikaan pienellä kameralla otettujen filmien pintavedokset olivat noin postimerkin kokoisia. Stephen kosketti pienen työhuoneen pöydällä olevaa – halkaisijaltaan noin 20 sentistä – suurennuslasia ja kertoi, että sillä Oscar Wilde tykkäsi katsella kulloinkin viimeisimpiä Linleyn ottamia salakuvia.
Linleyn laaja ystäväpiiri tapasi usein ratsastamassa ja he kutsuivat joukkoaan ”Two Pins Club” viitaten kuuluisaan maantierosvoon Dick Trupiniin ja koomiseen John Gilpin hahmoon, joka menetti hevosensa hallinnan laukaten kokonaan väärään kaupunkiin. Talon seinällä on valokuva, jossa porukka on nähtävissä puistossa hevostensa selässä. Tosin suurin osa ei ollut paikalla kuvaa otettaessa vaan heidät on vedostettu kuvaan mukaan todella taitavasti paaaaljon ennen Photoshoppia. Portaikon seinällä on myös kuvaelma jouluaiheisia pieniä piirroksia, joista lähti idea joulukortteihin.
Stephen toi elämään talon ja siinä asuneiden historian tavalla, joka onnistuu vain asiaan vihkiytyneeltä. Hän on yksi talon vapaaehtoisista entisöijistä ja tunsi kaikki esineet ja niiden alkuperän. Sambournen suvun naispuoleinen jälkikasvu meni rikkaisiin naimisiin ja talo jätettiin ennalleen Linleyn ja Marionin ainoan pojan kuoltua vuonna 1946. Oli todella upeaa kuulla noin joka toisessa sivulauseessa jotain tyyliin: ”… ja se on ollut täällä vuodesta 1873.”
Kaikki on säilynyt, koska Sambournen suvun testamenteissa oli tiukat pykälät siitä, että uudet omistajat eivät saa muuttaa mitään. Lontoon historiallinen seura ei kuulemma ollut aikanaan kiinnostunut talosta. Stephen arvioi syyksi sen, että siihen aikaan, kun taloa heille tarjottiin, kuvittajia ei pidetty ”oikeina taiteilijoina”. Stephenin mielestä oli onnekasta, että talo päätyi kaupunginvaltuuston haltuun, koska sillä on ollut halu säilyttää talo ja sen sisältö ennallaan jälkipolvien tutustuttavaksi.
Stepheniä olisi kuunnellut pitempäänkin. Meillä oli taas käynyt aivan peikkomainen flaksi osua paikalle oikeaan aikaan saada uskomattoman hieno opastus. Kierros loppui juuri sopivasti antaen meille hyvää aikaa siirtyä muutaman sadan metrin päässä olevaan Leighton Houseen. Ehdimme pitää juomatauon Leighton Housen kahvilan ulkoterassilla ennen opastetun kierroksen alkamista.
Oppaamme oli hienostuneesti harmaantunut Phillip, jonka tarkasti rajatut viikset ja parta olivat vitivalkoiset. Kierrokselle tulivat mukaan myös noin nelikymppinen hypreaktiivinen brittimies sekä hänen selvästi nuorempi ja rauhallisempi puolisonsa. Kaveri oli todella positiivisesti innostunut, mutta aluksi tuntui, ettei Phillip saa täyttä lausetta loppuun ilman kaverin kommentointia ja kyselemistä.
Frederic Leighton on viktoriaanisen ajan kuuluisin brittiläinen maalari ja kuvanveistäjä. Hän oli varakkaasta lääkäriperheestä, jonka varallisuus oli lähtöisin isoisän toimimisesta Venäjän tsaarin perheen lääkärinä. Sen turvin hän kouluttautui Saksassa ja matkusteli laajasti. Hän oli kosmopoliitti, joka ystävystyi syvästi todella monien merkittävien aikalaistensa kanssa. Yksi näistä ystävistä oli tutkimusmatkailija ja kirjailija Richard Francis Burton, joka käänsi ensimmäisenä sekä Tuhannen ja yhden yön tarut sekä Kamasutran. Hän myös kävi Mekkassa naamioituneena arabiksi.
Yksi Leightonin läheisistä ystävistä oli arkkitehtiperheen vesa George Aitchison, jonka perheyritys suunnitteli teollisia rakennuksia. Leighton sai ystävänsä ylipuhuttua tekemään hänelle asuntorakennuksen, joka oli täysin Aitchisonin osaamisalueen ulkopuolella. Varmastikin samasta syystä Leighton sai juuri mieleisensä talon, koska hän mikromanageroi suunnittelua ja toteutusta. Talo onkin melkoinen sekoitus italialaista palazzoa itämaisilla osioilla sisätiloissa. Alakerran seinissä on paljon keramiikkaa arabialaisilla kirjoituksilla ja motiiveilla.
Leighton tuli kuuluisaksi kuningatar Victorian ostaessa hänen ensimmäisen suuren työnsä. Jo sitä ennen hän oli onnistunut verkostoitumaan matkoillaan lukuisien maiden taidepiireihin. Hänen työnsä sisältävät klassisia elementtejä ja korostavat kauneutta kauneuden vuoksi, joka sai tyylisuuntana kannatusta viktoriaanisena aikana. Maineen ja tulojen kasvaessa hän toimi ahkerasti muiden taiteilijoiden tukijana nuosten neljässätoista vuodessa rivijäsenestä Kuninkaallisen Taideakatemian presidentiksi. Hän on ainoa koskaan aateloitu taidemaalari. Päivää ennen kuolemaansa hänestä tuli Lord Leighton, Strettonin paroni.
Yksityiselämässään Leighton oli kuitenkin täysin sulkeutunut. Hän ei koskaan mennyt naimisiin eikä ollut julkisesti missään suhteissa. Hän kuulemma usein lounasti klubillaan nimenomaan yksin. Vaikka hän maalasi enimmäkseen maisemia, niin hänen kotiateljeessaan kävi molemman sukupuolen malleja ihmishahmoja vaativia töitä varten. Muotokuvia hän maalasi vain tutuista häntä kiinnostavista ihmisistä.
Toisin kuin Sambournessa niin Leightonin talossa on vain kaksi alkuperäistä esinettä jäljellä. Kuollessaan Leighton ohjeisti sisartaan myymään kaiken. Nyt talo on museona, jossa seiniä lukuunottamatta on samankaltaisia ja kopioita esineistä, joita siellä oli alunperin. Museona Leighton House on paljon populistisempi kuin Sambourne House, ja Stephenin sivulauseen kommentti viittasi samaan suuntaan jo ennen vierailuamme.
Aivan fantastisen hyvän museopäivän päätteeksi palasimme hotellia kohti ja pysähdyimme syömään Da Mario -ravintolaan. Se on aivan vastapäätä Loka-ravintolaa, jossa kävimme ensimmäisenä päivänä. Onnistuimme saamaan pöydän täyden ravintolan ulkoterassilta. Nina valitsi pizzan ja Juha pastaa murealla naudanpaistilla. Ruoka oli fantastisen hyvää eikä se johtunut jo varsin nälkäisestä tilastamme. Jälkiruokana nautimme vanilja- ja suklaapallot gelatoa sekä espressot.
Kävimme vielä läheisessä Partridges-herkkukaupassa ostamassa pientä purtavaa iltapalalle ja palasimme hotelliin pakkaamaan seuraavan aamun aikaista lähtöä varten. Illalla yritimme tehdä paluureitin check-inin. Finnairin reititettyä meidät British Airwaysille niin myös check-in reititti meidät BA:n omille sivuille, jotka eivät tietenkään toimineet lainkaan. Saimme joko palvelinvirheen tai sivun, joka kertoi, ettei onnistu. Jonotimme Finnairin chattiin yli tunnin saadaksemme puhua oikean ihmisen kanssa idioottimaisen botin sijasta, joka ei ole tekoälyä nähnytkään. Sekin oli lyhyt keskustelu kaverin ollessa täysin kyvytön auttamaan homman siirryttyä BA:lle. Päätimme aikaistaan huomista lähtöä entisestään saadaksemme aikaa kentällä selvityksen tekemiseen. Illan lopun fiilis oli joutua Finnairin hylkäämäksi aina paskan BA:n armoille.