Neljän tähden hotellin aamiainen oli juuri niin hyvä kuin sen pitikin. Autolle siirtyessä huomasi kuinka pilvinen sää oli aiempaa kosteampi ja kylmempi. Lähdimme Donegalista lounaaseen päätietä N15, joka kuuluu reittiin Wild Atlantic Way. Irlannin mittapuulla se on moottoritie. Satasen nopeus tuolla tiellä tuntui kuitenkin paljon vähemmän villiltä kuin puitten reunustamilla pietarettomilla pikkuteillä, joissa on usein sama nopeus”rajoitus”.
Vajaan tunnin kuluttua saavuimme Sligoon, joka kuuluu EU:n mittapuulla nätisti sanottuna ”kehittyviin” alueisiin eli suomeksi köyhä mesta. Löysimme kauppakeskittymän keskellä olevan suuren parkkialueen, mutta emme yhtään paikkaa. Matelimme alueella vain yhden kierroksen muiden etsijöiden joukossa ennen kuin suunnistimme läheisen kauppakeskuksen maksulliseen parkkitaloon, jossa tilaa riitti.
Teimme pienen kävelykierroksen kaupunkia halkovan joen rantamilla etsiskellen samalla paikkaa nauttia kevyt lounas. Backyard-niminen kuppila oli kuin Subwayn ja Starbucksin risteytys. Se tarjosi myös Ninalle sopivia leipiä, joten nassutimme täytetyt leipäset kahvikupposten kanssa.
Varasimme aikaa seuraavaan siirtymään reilusti, koska olimme huomanneet miten vaihtelevaa etenemisnopeus oli Irlannin teillä. Kohteemme oli vain reilun 20 kilometrin päässä oleva Eagles Flying. Se on maatila sekä pääsymaksuilla rahoitettu eläinten suojakoti, joka on erikoistunut petolintukantojen elvyttämiseen ja vanhojen asenteiden muuttamiseen. Irlannin maajussien mielestä petolinnut tappavat lampaita ja kotieläimiä vaikka ne eivät todellisuudessa metsästä mitään pikkujyrsijöitä suurempaa.
Saavuimme paikalle reilun tuntia ennen iltapäivän aukioloaikaa, joten katselimme ensin laitumella mussuttelevia lampaita. Joillakin niistä oli todella hurjankin näköisiä sarvia, mutta ne lekottelivat raukeina yhdessä lajitoveriensa ja kolmen aasin kanssa. Hiukan ennen puoli kolmea alkoi porukkaa kertyä maatilan pihaan vievän portin ulkopuolelle.
Hetken kuluttua portilla olevalle kioskimaiselle kopille saapui tilan suunnasta nuori mies. Häntä peesasi laiskasti pieni poni. Ennen kuin kaveri sai kioskin ja portinpielen avattua oli paikalle tassutellut kolme ponia lisää. Siinä sitten jonottajat ja ponit katselivat toisiaan portin vastakkaisilta puolilta.
Ihmisten alkaessa virrata lippukioskin ohi sisäpuolelle ponit hivuttautuivat jonon sekaan taputeltaviksi ja katselemaan olisiko jollakulla jotain tarjottavaa. Päärakennusta kohti vievän tien varressa oli koppeja suuremmille linnuille ja häkkejä pienemmille. Tilan nuoret työntekijät esittelivat vuorotellen petolinnut yleisölle. Jokaisella linnulla oli nimi ja osa niistä tunnisti sen selvästi hoitajan kutsuessa.
Varsinainen ohjelmanumero oli lentonäytös. Porukka kertyi istumaan penkkiriveille avoimen niityn laidassa olevan hiekkapihan reunaan. Lippukojua operoinut kaveri viritti itseensä mikrofonin ja alkoi kertoa suojakodin toiminnasta sekä siellä hoidossa olevista eläimistä. Ensin esiteltiin haikara Bertie, joka tiesi selvästi osansa näytöksessä ja tuli paikalla kuikuilemaan ilman houkuttelua.
Ensimmäisenä petolintuna esiteltiin tuulihaukka Alana. Sitä seurasi ritarihaukka Bernie, joka lenteli makupalojen perässä yleisöstä valittujen henkilöiden luo, joille oli annettu suojahanska linnun vastaanottamiseksi. Seuraavaksi yleisöstä valittu pikkupoika sai käteensä suojahanskan ja siihen kutsuttiin tornipöllö Lawrence. Äänettömästi lentävä pöllö piti vastaavasti todella kovaa kirkuvaa ääntä.
Seremoniamestarina toiminut kaveri kertoi seuraavan linnun vihaavan häntä, joten huuhkaja Aislingin esitteli nuori nainen. Aisling olikin varsinainen diiva ja todella haluton esiintymään. Se ei suostunut lentämään hoitajan luo vaan piti hakea makupalan kanssa, jonka jälkeen se kyllä lehahti heti pois odottamaan seuraavaa noutoa. Viimeisenä paikalle tuotiin kovia kokenut maakotka Ronja, joka oli ollut hoidossa vasta muutaman kuukauden. Siksi linnun annettiin lentää vain kytkettynä pitkään liekaan.
Kooste ”lentonäytöksestä”
Todella viidyttävän ja informatiivisen esityksen jälkeen matkamme jatkui vielä reilut sata kilometriä keskelle Irlannin länsirannikkoa. Matkalla oli yksikaistaista pikkutietä, moottoritietä, jonottamista tietyön ohi vuorovaloilla sekä loppumatkasta aivan uskomaton mutkatie laaksossa upeiden vuorten välissä kauniissa auringonpaisteessa. Ard namara B&B on sellaisessa paikassa, että emäntä oli lähettänyt tarkat ajo-ohjeet. Ne olivatkin tarpeen, koska muuten olisi usko loppunut viimeistään käännöksessä pikkuauton levyiselle traktoriuraa muistuttavalle soratielle.
Talo löytyi ja rouva tuli ovelle opastamaan meidät oikeaan parkkiruutuun talon takana. Vieraille oli oma sisäänkäynti ja aamiaistoive piti ilmoittaa saman tien. Hääsuunnittelijana toimivan emännän jämpti kädenjälki näkyi kaikessa. Siirrettymämme pakaasit huoneeseemme pääsimme kunnolla ihailemaan aivan hillittömän upeaa näköalaa.
B&B:n näköala
Talo on rinteessä muutaman sata metriä upeasta hiekkarannasta, jonne saapuvien aaltojen ääni kantautuu talolle saakka kukkuloiden välissä. Näkyvissä oli runsaasti saaria rannikon edustalla. Tämä oli todellakin näköala, johon tuskin koskaan kyllästyisi. Katselimme auringonlaskua, joka oli silti upea vaikka se tapahtuikin horisontin pilvien takana.
