It sucks to be me …

Julkaistu Kategoriat New York 2008Avainsanat ,

Aurinkoisessa aamussa nautimme jälleen kosmisen aamiaisen aivan tupaten täydessä kuppilassa katsellen jo tutuksi tullutta hevoskärryjen kulkuetta pohjoiseen. Ilmeisesti lähes kaikki Keskuspuiston reunassa turisteja metsästävät hevoskuskit menevät töihin kahdeksatta avenueta pitkin.

Aamiaisen jälkeen huristelimme metron ykköslinjalla 50 kadulta aivan Manhattanin eteläkärkeen Battery puistoon. Nykkipassi auttoi jälleen ohittamaan parisataa metriä pitkän lippujonon. Se ei kuitenkaan auttanut enää, kun jonotimme pääsyä laivalle, joka kulkee reittiä Battery – Liberty Island – Ellis Island – Battery.

Liberty saarella seisoo Nykin tunnetuin maamerkki. Tämän vihreän ranskattaren on suunnitellut Frédéric Bartholdi, joka kuulemma käytti äitiään mallina – selittänee tyhjän ilmeen. Mielenkiintoisempaa on kuitenkin, että patsaan rungon on tehnyt Gustave Eiffel. Vastaavasti Ellis Island on tullut tunnetuksi aikanaan maahantulijoiden vastaanottokeskuksena.

Saimme tuta samanlaista kuin maahanmuuttajat aikanaan seistessämme kolmatta tuntia hitaasti etenevässä jonossa purevan kylmässä tuulessa, johon auringon lämpökään ei tehonnut. Mieli oli kuitenkin korkealla, joten kestimme odottelun katsellen puiston hyörinää ja kuunnellen karibialaisia peltirumpumuusikoita. Nina osti hupparin saadakseen suojaa tuulelta. Söimme myös hodarit jonon edettyä yhden monista ruokavaunuista kohdalle. Piiiiiiiiiitkän jonotuksen päätteeksi jouduimme vielä turvatarkastukseen, joka oli tiukempi kuin yksikään lentokentillä kokemistamme. Ikäänkuin olisimme olleet menossa nirhaamaan vihreää pikkuvarvasta linkkarilla.

Laiva vei meidät Libertylle, joka osoittautui täydelliseksi – eikä edes mitenkään houkuttelevaksi – turistirysäksi. Kiersimme patsaan napsien kuvia ja sitten alkoi tuuli purra luihin ja ytimiin. Menimme takaisin laiturille jonottamaan pääsyä pois saarelta seuraavalla laivalla. Katettu laituri esti aurinkoa lämmittämästä ja oli sen lisäksi vielä varsinainen tuulitunneli. Päätös Ellisin skippaamisesta oli helppo. Nyt saisi jonottelu riittää.

Laiva saapui vihdoin ja sen asettuminen laituriin kesti ikuisuuden aivan kuin puikoissa olisi ollut ensikertalainen. Lopulta porukka valui paatista ulos ja karsinoitu karja ohjattiin sisään. Päästyämme vihdoin lämpimään sisätilaan ei käynyt hetkeäkään mielessä muuttaa päätöstä olla käymättä Ellisillä. Laivan saavuttua takaisin Batterylle suunnistimme suorinta reittiä takaisin metrolle ja sillä 50 kadulle. Olimme selvästikin valinneet väärän päivän tehdä tämä retki. En suosittele sitä kenellekään, ellei hänellä ole pitkä pinna ja toteuta retkeä kauniina kesäaamuna arkipäivänä.

Löysimme mukavalta näyttävän Ciro Trattoria -italialaisravintolan 49 kadun ja 8 avenuen kulmasta. Ruoka oli varsin tavanomaista eli Nykkiläisen tason mukaan korkeintaan keskinkertaista. Jonain paremmin sujuneena päivänä se olisi tuntunut pettymykseltä, mutta nyt se tuli tarpeeseen ja oli jotenkin tähänastisen päivän yleiseen fiilikseen soveltuvaa. Palasimme hotellille valmistautumaan illan viimeiseen ohjelmanumeroon.

Olimme aiemmin viikolla varanneet netistä liput musikaaliin Avenue Q. Seitsemän aikaan lähdimme kävellen 45 kadulla sijaitsevaan John Golden Theatre -teatteriin. Jouduimme vielä kerran jonottamaan, mutta sitä kesti onneksi vain hetken. Paikkamme olivat todella hyvät aivan ylimmän katsomon ensimmäisen rivin keskeltä. Katselimme ihaillen iäkkään, mutta tehokkaan, paikannäyttäjäsedän ystävällisen ammatillista työskentelyä. Viereemme istahti arizonalainen perhe, jonka isän kanssa Juha jutteli hetken ennen näytöksen alkua.

Avenue Q on komedia, jossa näyttelijät kantavat muppettien näköisiä nukkeja. Kuulostaa kummalliselta, mutta toteutus oli hieno ja esitys loistavan hauska – hetkittäin jopa amerikkalaiseksi melko roisi. Raamattuvyöhykkeeltä kotoisin olevat arizonalaiset eivät taputtaneet läheskään kaikille ohjelmanumeroille. Jo ensimmäinen laulu hersytti meiltä naurut varsinkin ottaen huomioon päivän sujumisen siihen saakka. Laulun nimi on ”It sucks to be me” eli minuna oleminen on p*****stä. Toinen mieleen jäänyt laulun nimi on ”Everyone’s a little bit rasist”. Kontrasti laulujen sanojen ja riemukkaan muppettimaisen esitystavan välillä on hillittömän hauska. Poistuimme teatterista hyvillä mielin, joskin Juha varsin nuhaisena. Matkalla hotellille poimimme vielä kaupasta kuumat juomat.