Keisarisuvun kukkulalla

Julkaistu Avainsanat ,

Heräsimme upean aurinkoiseen aamuun. Kunnon aamiaisen jälkeen hyvästelimme todella ystävällisen gasthofin, josta meille jäi erityisesti mieleen Ninan itselleen löytämän uusi suosikkijuoma; Schwäbische Alb-Schorle. Myös nuoren isännän paikallisella murteella iloisesti sanottu ”jawohl” herätti meissä hilpeyttä.

Ajelimme ensin Tonavan kiemurtelua myötäilevää tietä nautiskellen upeista maisemista. Vuorenseinämä kulki niin lähellä, että sitä olisi voinut koskettaa ajaessaan. Ajoittain tie oli koverrettu kallioon ja seinämä kaartui yllemme. Rotkoon oli mahdutettu kapean joen uoman viereen sekä junarata että tie.

Pystysuorien kallioiden päällä oli paikoitellen pieniä raunioita. Näimme myös korkealla pystysuoran vuorenseinämän jatkona luostarin näköisen rakennuksen. Harmittavasti reittimme ei kulkenut tarpeeksi läheltä kuvaamista ajatellen. Käännyimme serpentiininä vuorijonon päälle nousevalle pikkutielle jo kilometrejä ennen rakennusta.

Ajelimme yllättävän laajalla ylätasangolla useita kilometrejä ennen kuin tie tipahti jälleen alas. Nimenomaan tipahti, koska keskellä pientä kaupunkia alamäkeen lähtevä katu oli niin jyrkkä, ettemme ymmärrä kuinka paikalliset selviävät siitä talvella.

Swabian Alpit jäivät taakse vaikka maasto jatkuikin kumpuilevana. Olimme sallineet GPS:lle vapaan tievalinnan ja jonkin ajan päästä nousimmekin B27-moottoritielle. Kumpuilevasta maastosta huolimatta kohteemme tuli näkyville ollessamme vielä kymmenen kilometrin päässä. Burg Hohenzollern -linna on alueen korkeimman (855 m) kukkulan päällä.

Vuorelle saa ajaa noin puolimatkassa ylös olevalle pysäköintialueelle. Todella ystävällinen reilusti eläkeiässä oleva valkotukkainen herra näytti mopolle paikan koppinsa vierestä ja veloitti kokonaista yhden euron pysäköinnistä. Päätimme olla kiipeilemättä ajovermeissä ja jäimme muutaman muun kanssa odottelemaan huipulle vievää kuljetusta.

Pikkubussia ajoi melkein parkkipaikan vartijan ikäluokkaa oleva herra. Tottuneesti hän veivasi serpentiinien läpi bussilla, josta vähänkään suurempi versio ei olisi mutkista selvinnyt. Huipulla menimme ostamaan liput portin ulkopuolella olevasta lippukassasta. Sitten saikin kiemurrella kävellen ylös puolustusteknisesti nerokkaasti suunniteltuja ramppeja, joita katkoivat portit ja vallihaudat. Osan matkaa kuljimme myös tunnelissa.

Linnan pohjapiirros

Kaiken tämän lisäksi yhden portin päällä seisovat kiviritarit saivat Juhan tuntemaan kuin olisi eksynyt Taru sormusten herrasta -tarinan linnakaupunkiin. Aurinko oli mennyt pilveen ja autereinen sekä sadetta enteilevä sää vain lisäsi linnan satumaisuutta.

Realismiin palautti saapuminen turisteja vilisevälle linnan keskusaukiolle. Meillä oli runsaasti aikaa ennen kello kahdelta lähtevää englanninkielistä opastuskierrosta. Tutkiskelimme kaikessa rauhassa linnan avoimet rakennukset ja ihailimme joka suuntaan aukeavia maisemia. Linna on niin korkealla, että Stuttgartin 55 kilometrin päässä oleva televisiotorni näkyy selvästi.

Hohenzollernin suku on yksi Euroopan vanhimpia ja merkittävimpiä aatelissukuja, jonka Preussin sukuhaarasta on tullut lukuisia kuninkaita ja keisareita. Koska Preussin haara on protestantteja ja Swabian haara katolisia, niin linnassa on kaksi kirkkoakin. Linna on nykyisinkin suvun yksityisomistuksessa. Suku ei ole koskaan varsinaisesti asunut linnassa, mutta se on jo kahdesti rakennettu uudelleen osoittamaan suvun mahtia.

Istahdimme kierroksen lomassa myös hetkeksi kupposille ulkokahvilaan puun siimekseen suojaan muutamalta orvolta sadepisaralta. Kävimme vielä linnan shopissa ennen opastetun kierroksen alkamista. Sitten seisoimme yllättävän suuren porukan seassa odottamassa oppaan saapumista. Saksalaisen täsmällisesti kahdelta porukka luotsattiin sisään.

Kierros alkoi ”Esi-isien huoneesta”. Vastaanottohuoneen nimi johtuu sen seinät täyttävästä Hohenzollernien sukupuusta. Hyvää englantia puhuva – joskin jotkut sanat oudosti ääntävä – nuori nainen esitteli meille suvun historian pääkohdat. Ennen seuraavaan huoneeseen pääsyä kiellettiin kuvaaminen ja käskettiin laittaa jalkoihin arviolta numeroa 60 olevat huopasandaalit. Ne mahtuivat reilusti moposaappaankin päälle.

Hiihtelimme linnan upeissa saleissa ja huoneissa noin kolme varttia kuunnellen tytön iloisen rennolla tyylillä vetämään tarinaa. Kierros päättyi aarrekammioon, jossa saimme selostuksen jälkeen katsella vielä omaa tahtiamme vitriineissä olevia arvoesineitä.

Kierroksen jälkeen kävimme syömässä linnassa olevassa ravintolassa. Ruoka oli hyvää, joskin Juhan bratwurstit olivat niin täyttä tavaraa, että ne muistuttivat enemmän metwurstia. Kahvien jälkeen olimme valmiit jatkamaan matkaa. Kiemurtelimme ramppeja takaisin porttien ulkopuolelle odottelemaan kuljetusta. Sama pikkubussi ja sama kuski veivät meidät takaisin parkkipaikalle.

Palasimme muutaman kilometrin tulosuuntaamme ennen reitin erkaantunista länteen. Pikkutiet eivät olleet nyt aivan niin pittoreskeja kuin aamupäivällä. Yöpymispaikkamme oli hotelli Zur Freystatt metropolissa nimeltä Glatt (621 asukasta). Juha pysäytti pyörän tavaroiden purkamista varten hotellin sisäänkäynnin lähelle seinän viereen, jossa luki pysäköintikielto. Hän kysyi vastaanoton ystävälliseltä rouvalta minne voi parkkeerata pyörän ja tämä vain totesi ”kyllä se siinä saa olla”.

Nettiyhteyttä varten saimme respasta sähköpistokkeeseen laitettavan laitteen, josta lähtee johto kannettavan lähiverkkoliitäntään. Tämä outo viritelmä antaa kyllä nettiyhteyden, mutta samalla se sai Juhan metallikuorisen läppärin värisemään oudosti kosketettaessa.

Päätimme tehdä kävelylenkin lähiympäristössä ennen illallista. Aivan hotellin vieressä on Glattin ainoa nähtävyys eli Wasserschloss. Se on pieni lätäkössä seisova linna. Paikka oli jo suljettu, joten kiertelimme vain sen ympäri. Nina nosti rahaa aivan yllättävästä paikasta sattumoisin löytämästämme pankkiautomaatista. Se on linnanpihalle vievän kaarikäytävän seinässä. Kävelimme myös kierroksen lannantuoksuisilla lähikaduilla – ilmeisesti muutamissa isoissa talleissa oli maataloustyökoneita iltalevolla.

Olimme varmuuden vuoksi varanneet ennalta pöydän hotellimme ravintolasta, koska nettisivujen mukaan se oli suositeltavaa. Tilanne huvitti meitä hiukan, koska asiakkaita oli kaikkiaan viisi. Ravintolan lyhyt ruokalista viittasi haluun olla tasokas ja ruoka lunasti sen täydellisesti. Nautimme yhden kaikkien aikojen parhaista aterioistamme. Kauriinvasapihvi oli aivan täydellisesti kypsytetty, omatekoiset paikalliset nuudelit (spätzle) olivat todella maukkaita ja inkivääriporkkanat aivan taivaallisen hyviä. Jopa Juha oli samaa mieltä vaikkei erityisemmin pidä inkivääristä eikä porkkanoista.