“Veden” lähteelle

Julkaistu Kategoriat Eurooppa 2009Avainsanat , ,

Hissi oli varattu, joten laskeuduimme portaita aamiaiselle – tai ainakin yritimme. Laskeuduttuamme kolmannesta kerroksesta kolme kerrosta ei mikään näyttänyt tutulta. Kurkimme nurkan taakse, jossa oli pari tietokonetta. Samassa pyrähti paikalle nopealiikkeinen ja todella ystävällinen kaveri, joka kertoi hekotellen aamiaisen löytyvän vielä kerrosta alempaa. Emme olleet kuulemma ainoat, jotka olivat hämääntyneet business center -välikerroksesta. Aamiainen oli ihan kelvollinen, joskaan ei sisältänyt mitään lämmintä syötävää. Croissantit olivat aivan valtavan kokoisia. Juhallekin riitti yksi.

Pyörän parkista ei hotelli veloittanut mitään. Juhaa kehotettiin ajamaan suoraan ulos puomin ohi ja mikäli joku pysäyttäisi, niin pyytämään soittamaan hotellille. Juha teki työtä käskettyä ja karautti ohi puomin hiukan hitaasti katsovan, mutta ei elettäkään tekevän vartijan vierestä. Jalkakäytävälle pysäköinti ei taida olla luxembourgilainen tapa. Sen verran ilmeikkäästi pakkaamistamme hotellin edessä katseltiin jalankulkevaisten toimesta.

Heti parin risteyksen jälkeen tie laskeutui rotkoon ja ajelimme välillä kuin vinosti kivetyn seinän vieressä. Aurinkokin pilkisteli harmaiden pilvien lomitse. Tie nousi rotkosta ja ylitsemme lensi laskukiidossa matkustajakone niin läheltä, että melkein vaistomaisesti veti päätä alas. Muutamien kilometrien jälkeen aurinko meni pilveen ja edessämme nousevan kukkulan kohdalla pilvet näyttivät roikkuvan maahan saakka. Ajaessamme ohueen sumuun tuntui ilma selkeästi viileämmältä.

Pian kuitenkin ohitimme harmaan alueen ja keli selkeni samalla kun maisema muuttui kumpuilevaksi. GPS oli saanut taas valita tiet vapaasti, koska emme tienneet Luxembourgin pikkutieverkostosta mitään. Tiet vaihtelivatkin moottoritiepätkien ja kantateiden välillä. Rekkakolonnat hidastivat matkantekoa kantateillä.

Noin tunnin ajettuamme aloimme katsella taukopaikkaa. Tässä Saksan kolkassa ei pahemmin rasthofeja löydy. Saimme ajella vielä reilun puoli tuntia lisää ennen kuin löysimme sellaisen Olzheimin kylästä (läheltä ei-mitään). Nälkää ei ollut kertynyt lounaan syömiseksi asti, joten katselimme täytettyjen leipien valikoimaa. Ilmeisesti kasvoiltamme näkyi, ettei mikään tarjonnasta oikein heti iskenyt. Tiskin takana seissyt täti ehdotti meille salamilla ja port-salut-juustolla täytettyä patongin pätkää, joka olisi kuulemma tosi hyvää lämmitettynä. Täti oli oikeassa.

Välipalan jälkeen jatkoimme matkaa enimmäkseen metsäisessä maisemassa, jota laitumet ja peltotilkut täplittivät. Nina teki vertailua karjan laidunkäyttäytymisen maakohtaisista eroista. Kuulemma saksalaiset lehmät seisovat yksitellen hajallaan pitkin laidunta, kun taas ranskalaiset lehmät makaavat tiiviissä ryhmissä. Taukomme aikana GPS oli saanut uudet ohjeet kieltäen autobahnit. Reilut 60 kilometriä ennen Kölniä mahdolliset reitit poikkesivatkin selvästi ja kylien kohdalla hidastelu alkoi.

Keskellä peltoja olevan teiden risteyksen valoissa joku lentävä önniäinen onnistui sujahtamaan ötökkäkammoisen Ninan hihansuusta sisään. Heti risteyksen jälkeen suoritetun pikastopin aikana Nina riisui ensin takin melko ripeästi ja sitten yritti kaikin keinoin tutkia hihaansa työntämättä kättä sinne. Mikäli onneton öttönen ei ollut jo lentänyt uloskin, niin se varmasti jauhautui pölyksi viimeistään toimenpiteen aikana. Juha ei pystynyt salaamaan huvittuneisuuttaan seuratessaan takin saamaa kohtelua.

Ajellessamme läpi pikkuvuoristoisen alueen serpentiinejä, näimme kylissä runsaasti vaalimainoksia. Vaalien tarkoitus ei meille selvinnyt, mutta toivoimme onnea maireasti hymyilevälle Uwe Schmidtille. Reinin laaksoon laskeuduttuamme maisema tasoittui. Fiksumman liikennekäyttäytymisen lisäksi toinen Euroopassa ajelemisen miellyttäviä puolia on maisematyyppien vaihtuminen. Parinsadan kilometrin matkalla olimme nähneet jo neljää erilaista maisemaa.

Päivän ainut stau tuli vasta Kölnin keskustassa. Tuntui kuin kaikki reittimme kadut olisivat olleet puoliksi revitty auki. Liikenne mateli ja aurinkoiseksi lämmennyt keli alkoi nostaa hikeä sekä kuumentaa moottoria. Tökkiessämme ruuhkassa ajoimme monta korttelia vierekkäin skootterillä päristelevän vanhan papan kanssa. Jokaisessa pysähdyksessä pappa katseli ihailevasti vieressään murisevaa FJR:ää ja nyökytteli hyväksyvästi. Matkustajille hän ei uhrannut katsettakaan.

Hotelli Santo löytyi melkein heti käännyttyämme vilkkaalta kadulta pienelle yksisuuntaiselle. Talossa ei ole mitään ulkonevaa kylttiä, joten huomasimme hotellin vasta lipuessamme sen oven ohitse. Edessä ei ollut mitään pysäköintimahdollisuutta ja Nina hihkaisi Juhalle huomanneesta autotallin kyltin olevan jo ennen sisäänkäyntiä. Päätimme kiertää korttelin. Se olikin helpommin sanottu kuin tehty. Kaikki alueen kadut ovat yksisuuntaisia. Kahden poispäin pakottavan käännöksen jälkeen Juha pysäytti kadunvarteen ja käski GPS:ää etsimään hotellin uudelleen. Kilometrin kiertelyn jälkeen saavuimme jälleen hotellin luo ja nyt Juha pysäytti jalkakäytävälle ennen autotallin ovea.

Juha kävi hoitamassa kirjautumisen ja respan nuori nainen tuli mukaan avaamaan autotallin. Pyörä ängettiin pienehkön hallin oven pieleen. Toisella seinällä olevat autopaikat ovat kuin kerrossängyt autoille. Jonkilaisella hissitekniikalla siellä oli parkkeerattuna parikin henkilöautoa päällekkäin. Juha oli pyytänyt rauhallista huonetta edellisten öiden kokemusten vastineeksi. Saimme todella siistin ja hyvätasoisen huoneen sisäpihan puolelta. Heti huomasi, että avoimesta ikkunasta ei kuulunut lainkaan liikenteen ääntä.

Lähdimme pienelle iltalenkille keskustaan. Hotelli sijaitsee vajaan kilometrin Kölnin tuomiokirkosta (”Dom”) pohjoiseen eli todella hyvällä paikalla. Kävelimme rautatieaseman läpi ja putkahdimme toiselta puolelta ulos päällistelemään parinsadan metrin päässä näkyvää aivan hervottoman kokoista goottilaista katedraalia. Tuomiokirkon kokoluokka on mykistävä. Päätimme jättää sisällä vierailun seuraavalle päivälle ja etsiä ruokapaikan. Yleensä välittömästi suurten nähtävyyksien vieressä olevat ravintolat tarjoavat korkeintaan keskinkertaista sapuskaa huippuhinnoilla. Sitä välttääksemme kiersimme pari korttelia Domista poispäin ennen ravintoloiden lähempää tarkastelua.

Chicago Steakhouse -nimisen ravintolan lista näytti mukavalta. Ranskalaisen ravintolakulttuurin ainainen aperitiivikysymys jäi vihdoinkin pois. Tilasimme kummallekin pihvit, jotka osoittautuivat todella maukkaiksi. Annoksiin kuulunut ravintolan nimikkoleipä – Farmers Brot – oli aivan taivaallisen hyvää lämmintä valkosipulileipää. Lähes poikkeuksetta syödessämme terassiravintoloissa olemme saaneet huidella ampiaista pois pörräämästä ympäriltämme ruoan saavuttua. Niin tälläkin kertaa.

Meidän lopetettuamme ruokailun sinnikäs pörriäinen siirtyi härnämään viereisen pöydän viittä nuorta hollantilaista, jotka aikansa hätyyteltyään luovuttivat siirtyen ruokineen sisätilaan. Laskua odotellessamme Nina selasi uudelleen ruokalistaa ja repesimme tajutessamme, että nälissämme olimme syöneet toistemme annokset.

Kävelimme Reinin rantaan katselemaan maisemia upean aurinkoisessa illassa ja kiertelimme ilman erityistä suunnitelmaa lähikortteleita. Näimme useina aikakausina rakennettuja paloja sisältävän kaupungintalon sekä karmean rumalta modernilta että hienolta vanhalta puolelta. Lisäksi kierroksellemme osui parikin kirkkoa, joita tässä kaupungissa tuntuu olevan reilusti keskimääräistä enemmän.

Palasimme takaisin rantaan kahveille ja jäätelölle, jotka nautimme Cosa Nostra -kahvilan terassilla. Tallustelimme vielä kauppakatu Hohe Strassella kauppojen sulkemisaikaan ja Nina pistäytyi hakemassa esitteitä turistitoimistosta. Palatessamme rautatieaseman läpi kohti hotellia, poimimme mukaan hedelmäsalaattia ja jogurtit iltapalaksi.