Suomessa ulos katsoessaan sateen voimakkuuden näkee lähimmän lätäkön pinnasta. Lodgen pihassa ollut pieni lätäkkö ei pisaroitunut oikeastaan yhtään, koska vettä tuli vaakatasossa. Emäntämme termi sille oli ”it’s raining sheets”.
Kelistä huolimatta lähdimme ajamaan kohti Moherin rantakallioita nähdäksemme sen minkä merenkäynti oli edellispäivänä estänyt. Sateen lisäksi sumu tiheni sitä mukaa kun lähestyimme rantaa. Moherin vierailukeskuksen kohdalla näkyvyys oli noin 30 metriä, joten ajoimme suoraan sen ohi. Moherin kalliot eivät selvästikään halunneet näyttäytyä meille. Jatkoimme maantietä N67 yleissuuntana etelä.
Matkalle osui Lahinch-niminen merenrantakylä, joka sijaitsee lahden pohjukassa. Kylän asukasluku on reilut 600, mutta turisteja näkyi rypäslaskennallakin vähintään tuplamäärä. Läheinen golf-kenttä oli täynnä pelaajia, joiden asusteisiin sää ei vaikuttanut mitenkään. Kylän upea hiekkaranta, sen parkkipaikka ja meri rannan edustalla kuhisi surffaajia. Urheilullisten ihmisten lisäksi kylän parilla kadulla ja pikaruokapaikkojen edustoilla maleksi joukoittain enimmäkseen espanjalaisia teinejä. Tunsimme itsemme todella ulkopuolisiksi täysissä sadevarusteissa, kun muun porukan yleisvaatetus oli urheilushortsit ja huppari.
Päätimme nautiskella kupposet kuumaa jossain, jonne mahtuisi sekaan. Kokeilimme mukavan näköistä kahvilaa, jossa ystävällinen tarjoilijapoika sanoi alakerran olevan täynnä, mutta kelpaisiko pöytä yläkerrasta. Toki se meille sopi ja lähdimme seuraamaan poikaa. Portaikkoon päästyämme vanhempi tarjoilijarouva kysyi tiukasti olemmeko menossa jo joidenkin seuraan. Sanoimme ei ja rouva tiuski, ettei nyt ole pöytiä vapaana. Ujo tarjoilijapoika vain mutisi jotain ja katosi. Sitten rouva vain käänsi meille selkänsä. Se siitä mukavan näköisestä kahvilasta. Nappasimme kaakaot surffirannan viereisestä kuppilasta ja joimme ne ulkona vaihteeksi tihkuksi laantuneessa sateessa katsellen rannan vilinää.
Jatkoimme matkaa ja lähestyessämme Shannon-jokea ajoimme Kilkee-nimisen idyllisen kaupungin halki. Kohteemme oli kuitenkin Kilrush, josta olimme varanneet ohjelmaa seuraavalle päivälle. Löysimme venesatamaan vievän kadun varrelta ravintolan, jossa nautimme maukkaan ja yllättävän edullisen lounaan. Ei ihme, että ravintola oli selvästikin nimenomaan iäkkäiden paikallisten kansoittama.
Pikkukaupunki ei ollut kuitenkaan lainkaan yhtä viehättävä kuin Kilkee. Siksi meitä huvitti, että aamulla emäntämme oli kysynyt mihin olemme matkalla ja vastaus sai häneltä kommentin: ”En kyllä keksi mitään mitä mielenkiintoista siellä voisi olla.”
Hän oli kuitenkin antanut meille vinkin läheisestä Vandeleur Walled Gardens -puistosta, joten etsiydyimme sinne. Sateessakin puutarha oli todella kaunis ja täynnä värikkäitä istutuksia. Siellä oli jopa pensasaitalabyrintti, joka tietysti piti kokeilla. Se oli selvästi suunniteltu siten, etteivät hoitajat joutuisi etsimään eksyneitä turisteja. Umpikujat näki ja seuraamalla avointa reittiä tuli väkisinkin ulos. Tämä oli paljon paremmin hoidettu muuritettu puutarha kuin se, jonka näimme Kylemore Abbeyssä.
Majoituksemme seuraavien kahden yön ajaksi oli täysin self-catering, joten pistäydyimme Tescon supermarketissa. Päätietä olikin enää lyhyt matka ja sitten siirryttiin jälleen todellisille pikkuteille. Labasheeda on pieni kylä Shannon-joen suistossa. Siellä sijaitsee Beds of Silk -majoitus, jonka kuvaus on ”luxory glamping”. Tuo hieman itseään toistavan termin voisi suomentää ökytelttailuksi. Telttaan emme sentään menneet vaan kiertävän sirkuksen hevosvetoista asuntovankkuria muistuttavaan majaan. Ulkomuoto kätkee sisäänsä kaikilla nykyajan mukavuuksilla varustetun majapaikan.
Olimme pyytäneet kytkemään lämmön päälle ennalta säätilasta johtuen. Se oli todellakin tehty ja saimme ensimmäiseksi opetella miten lämmitystehoa vähennetään. Erinäisten lämmittämättömien ja välillä kosteidenkin asuinolojen jälkeen tämä rutikuiva ja aluksi turhankin lämmin pikku maja tuntui aivan valtavan kodikkaalta. Vietimme iltaa katsellen ja kuunnellen sateen voimakkuuden vaihteluja.
