Heräsimme harmaaseen ja tihkusateiseen aamuun. Kivan huoneistomme heikoin lenkki on täysin suojaton suihku. Todennäköisesti ainoa tapa käydä suihkussa kastelematta koko kylppäriä olisi maata ammeen pohjalla. Laskeuduimme alakertaan aamiaiselle. Meille oli varattu aamiaishuoneen hienoin pöytä korokkeelta erkkeri-ikkunoiden edestä.
Nautimme pieneksi majataloksi yllättävän monipuolisen aamiaisen ystävällisen nuoren isäntämme varmistellessa, että meillä on kaikki kunnossa. Olimme jo edellisiltana tunteneet viihtyvämme sen verran hyvin, että kysyimme voimmeko viipyä maanantaihin saakka. Tarkistettuaan varaustilanteen kaveri sanoi sen sopivan hyvin ja jutteli hetken mukavia kanssamme. Ehtiessämme ulos oli sade loppunut. Kadulta olisi voinut poimia itselleen lounasproteiinit. Sade oli tuonut esille lukuisia etanoita, jotka jostain syystä olivat eksyneet keskelle jalkakäytävää.
Eläviä liukumiinoja väistellen kävelimme edellispäivän reittiä Augustus-sillalle ja sitä ylittäessämme sai jo kaivaa aurinkolasit esille. Päivän pääkohteemme oli Zwinger, joka on mahtava barokkityylinen rakennuskompleksi ja itsessäänkin jo taideteos. Se koostuu turnajaiskentän kokoista sisäpihaa reunustavista rakennuksista, joista toinen pitkä sivu on Vanhojen Mestarien taidemuseo.
Tutustuimme ensin Carl Gustav Carus -nimisen taiteilijan ja filosofin erikoisnäyttelyyn. Kaveri piti selvästikin perspektiivillä leikkimisestä ja yömaisemista, joista osaa olisi voinut käyttää suoraan minkä tahansa kauhuleffan kulissina. Nimensä mukaisesti taidemuseo on täynnä vanhojen mestarien töitä. Joidenkin töiden historiaa ja merkitystä auttoi selvittämään 70-luvun puhelimen luuria muistuttava audio guide. Edustettuina on valtaisa joukko 1500-1700 -lukujen mestarien töitä. Rubensit, Vermeerit, Canalettot ja muut huiput vilisivät silmissä kävellessämme läpi suurten huoneiden, joiden seinillä on parhaimmillaan kolme taulua pystysuunnassa päällekkäin.
Mieleenjäävimpiä yksityiskohtia olivat mm. Rubensin kyky kertoa pitkä tarina yhdessä kuvassa, Canaletton valtavien maisemataulujen yksityiskohtien tarkkuus ja Gerard Doun pienten taulujen uskomaton tekniikka, jossa siveltimen jälkeä ei paljain silmin erota. Yhteistä kaikille vanhoille mestareille on kyvyttömyys kuvata lapsia. Varsinkin kaikki vauvat näyttävät minikokoisilta irstailta vanhoilta ukoilta.
Pidimme taukoa taideähkystä syömällä lounasta museon kafeteriassa. Salaatti paahdetulla kalkkunalla oli todella hyvää. Ruokaa odotellessamme näimme miten ulkona tuli jälleen yksi päivän monista ukkoskuuroista. Reissumme teema tuntui olevan ”syödessä sataa”. Juha sortui vielä Sacher-kakunpalaan kahvin kanssa ja sai ylipuhuttua Ninan auttamaan suuren palasen tuhoamisessa.
Ylintä kerrosta kulkiessamme yksi vanhoista miesvahtimestareista tuli urputtamaan Juhalle hänen tehdessään muistiinpanoja kännykällä. Gubbe selitti – tietysti vain saksaksi, että museossa on tekstiviestien lähettäminen kielletty. Sinänsä huvittavaa, koska jopa kuvia saa ottaa ilman salamaa. Ukkeli ei halunnut millään tajuta, ettei Juha lähettänyt mitään, mutta onneksi poistui vain hokien ”keine SMS” ennen kuin Juha ehti löytää sanavarastostaan värikkäämpää saksankieltä.
Poistuessamme taidemuseon puolelta suojaisaan ulkokäytävään katselimme miten vettä tuli jälleen melko reippaasti. Päätimme hyödyntää lippumme toisen osuuden ja astuimme toisesta ovesta asemuseon puolelle. Vietimme reilun vartin katsellen toinen toistaan huvittavamman näköisiä haarniskoja, koristeellisia miekkoja sekä muuta toisen ihmisen keskiaikaiseen listimiseen käytettyä tarpeistoa. Palatessamme ulkokäytävään paistoi taas aurinko.
Katselimme hetken upeaa sisäpihaa ja kävimme nymfisuihkulähteellä. Palatessamme pihan yli kohti suurta glockenspiel-kelloa alkoi taas ripotella vettä. Otimme muutaman nopean askeleen ehtien sopivasti kellon alla olevaan ulkokäytävään juuri kuin taivaan tulvaportit aukenivat. Nousimme portaita kellon takana olevaan minikokoiseen kahvilaan, jossa joimme kupposet odotellen rankkasateen loppumista. Sateen ollessa enää tihutusta lähdimme Zwingeristä.
Sade loppui kokonaan muutaman sadan metrin matkalla Zwingeristä Katedraalille. Kirkko on Dresdenissä joka puolella esillä olevan Augustus Väkevän pojan Augustus kolmannen rakennuttama. He olivat Saksinmaata hallinnutta Wettinien sukua ja päästäkseen Puolan kuninkaaksi poika kääntyi roomalaiskatoliseksi ja rakennutti katolisen katedraalin keskelle protestanttista maakuntaa. Hänen isänsä Väkevä sai lempinimensä kyvystään suoristaa hevosenkenkä paljain käsin. Augustusten saksalaisten ja puolalaisten järjestysnumeroiden sekamelska oli vähintään hämäävää yrittäessämme tajuta kuka teki mitäkin.
Katedraalilta kävelimme ohi kadun mittaisen Saksin ruhtinaita kuvaavan seinämaalauksen, joka on tehty 25000 Meissen-posliinin palasta. Yritimme sisään Frauenkircheen, mutta kirkossa oli konsertti ja saimme vain kurkata sisäoven lasien läpi upeaan kirkkosaliin. Frauenkirche tuhoutui täysin – kuten suurin osa vanhaa Dresdeniä – liittoutuneiden pommituksissa 1945.
Vasta Saksojen yhdistyttyä pääsi Dresdenin vanhojen rakennusten restaurointi kunnolla käyntiin. Frauenkirche rakennettiin yli puoliksi kokonaan uudelleen alkuperäiseen loistoonsa vasta 2000-luvulla. Selvitimme milloin seuraavana päivänä kirkko olisi auki yleisölle päättäen palata silloin. Kävimme katsomassa viereisen QF-ostosgallerian putiikkeja, jonka jälkeen suunnistimme kohti Albertinum-taidemuseota saadaksemme selville milloin se olisi auki. Netissä oli asiasta varsin ristiriitaista tietoa.
Ehdimme kulkea vain parisataa metriä, kun taivas tummeni ja alkoi jyrähdellä. Teimme ripeän U-käännöksen ja palasimme Frauenkirchen vierestä bongaamaamme Coselpalais-ravintolaan. Saatuamme pöydän Posliinihuoneesta (Ruusuhuoneen vieressä) alkoi ulkona sataa rankasti reissumme teemaa noudattaen. Söimme maukkaat, joskin makuumme hiukan turhan suolaiset, possumedaljongit kanttarellien (Pfifferlinge) ja tagliatellen kanssa.
Kahvin ja teen kanssa sorruimme molemmat marjaisiin kakunpaloihin ravintolan uskomattoman mittavasta valikoimasta. Ruokaillessamme ilmestyi ravintolan aulaan mies, joka asetteli kaksi syntetisaattoria päällekkäin. Hetken kuluttua tunnelma oli kuin suomalaisen maaseutukaupungin ainoan hotellin ruoka/tanssisalissa. Biisitkin olivat samoja 80-luvun sovituksia kaikkien tuntemista iskelmistä.
Hyvin syöneinä emme halunneet enää tallustella majatalon portaikkoa enempää, joten hyppäsimme taksiin. Kuski ei ensin tuntenut katuosoitetta lainkaan, mutta nähtyään rastin kartassamme koki ahaa-elämyksen. Palattuamme hotellille täysin kuivina katselimme upeaa näköalaamme jälleen valtaisan sadekuuron läpi.
