Nautimme viimeisen kerran Best Westernin aamiaisvalikoimasta ja katselimme miten aurinkoinen aamu muuttui tasaisen harmaaksi päiväksi. Juuri ollessamme nousemassa pyörän selkään alkoi tasainen sade, joten huokaisten puimme sadevaatteet vielä kaiken päälle. Olimme pari päivää aiemmin taistelleet BW:n karmealla nettiyhteydellä varauksen majatalosta Saksin osavaltion pääkaupungista Dresdenistä. GPS oli jälleen pikkutiemoodissa ja lähdimme ajelemaan kaakkoon.
Potsdamin laitamilla reitti vei alle kymmenen autopaikan lossille, joka ylitti parisataametrisen salmen. Lossia operoi yksi mies, joka myös rahasti ylityksen. Meidät hän päästi kyytiin vasta autojen taakse, mutta ei tullut perimään maksua lainkaan. Melko pian lossin jälkeen GPS näytti käännöstä risteyksestä vasemmalle. Juha katsoi hetken empivästi todella kapeaa tietä, mutta sinne osoittavassa viitassa oli yli kymmenen kilometrin päähän merkitty kylän nimi. Samalla tie, jolta käännyimme jatkui selvästi väärään ilmansuuntaa. Teimme käännöksen. GPS:ää oli käsketty välttämään päällystämättömiä teitä. Kapea tie oli kylläkin päällystetty – joskus Rooman vallan aikana. Rynkytimme kolme kilometriä sateen liukastamilla kivipaloilla päällystettyä ja reunoiltaan painunutta tietä ennen kuin palasimme asfaltille seuraavassa risteyksessä.
Saimme niskaamme vielä yhden reippaamman sadekuuron ennen kuin keli alkoi kuivua. Ajelimme todella tasaisen näköisessä maastossa. Ainoastaan tienvarren kasvillisuus vaihteli metsäisestä peltomaisemaan. Näimme myös valtaisia auringonkukkapeltoja. Lähestyessämme lounastaukopaikaksemme suunnittelemaamme Jüterbogin pikkukaupunkia olimme jo melko kuivia. Muutama kilometri ennen kaupunkia oli ajokielto ja kiertotien merkki. GPS laski taas uudelleen tunnollisesti etsiessämme reittiä pussitetun pikkukaupungin keskustaan. Kaksi eri kiertotietä ja reilusti toista kymmentä käännöstä myöhemmin kohdallemme osui pikku hotelli, jolla on oma oluttupa. Olennaisinta meille siinä vaiheessa oli löytää ruokaa ilman enempiä kiertoteitä.
Viihtyisän oluttuvan tarjoilijana oli iäkäs rouva. Hän osoitti meille pöydän ja nosti baarituoleja vasten ilmoitustaulun, johon oli neuloilla kiinnitetty pyöreitä pahvilappuja osittain lomittain. Jokaisessa pahvilapussa oli yhden ruokalajin nimi ja hinta. Tavailimme aikamme erikoista, mutta toimivaa menua ja päädyimme gulassiin punakaalin ja perunoiden kera.
Ruokaa odotellessamme ulkona tuuli yltyi ja alkoi tulla reippaasti vettä parin salaman säestyksellä. Oluttupaan tupsahti hetkessä porukkaa sen verran, että mekin teimme pöydässämme tilaa rouvashenkilölle ja hänen teini-ikäiselle tytölleen. Ruoka oli maittavaa ja todella halpaa. Sääkin oli taas muuttunut sen verran aurinkoiseksi, että tuntui todella typerältä laittaa sadevaatteet jälleen päälle. Tummat pilvilautat taivaalla näyttivät kuitenkin sen verran anteliailta, että puimme kuravaatoset kiltisti.
Matkan edetessä taivas kirkastui joka puolelta ja Horst-nimisessä kylässä pysähdyimme leveälle jalkakäytävälle ja kuoriuduimme saderomppeista. Ajeltuamme noin kaksi kolmannesta päivän reitistä aloimme etsiä taukopaikkaa. Se osoittautuikin haasteeksi. Pikkukylissä ei ole täälläpäin tienvarsikuppiloita ja se ainoa löytämämmekin oli kiinni. Vasta 40 kilometriä ennen Dresdeniä löytyi avonainen pikkukauppa, jonka edessä otimme huikat kaupasta ostetusta vesipullosta. Kyseinen kauppa oli selvästi erikoistunut pullojen myymiseen, mutta suurin osa ei todellakaan sisältänyt vettä.
Dresdenin laitamilla huomasi selvästi saapuvansa laaksoon. Laskeuduimme hetken melkein serpentiinimäisesti kiemurtelevaa tietä. Näimme myös korkean kukkulan, jonka liki pystysuoralla seinämällä roikkui pari kiipeilijää. GPS oli taas keksinyt varsin kiemuraisen pikkutien, mutta sen ehdottaessa käännöstä kukkulalle nousevalle yksityistielle, Juha päätti toisin. Hetken laskennan jälkeen kuski ja navigaattori olivat jälleen samaa mieltä.
Puoli kuuden aikoihin saavuimme Gästehaus Stadt Metz -majatalolle, joka on tavallinen vanhahko kerrostalo aivan Dresdenin vanhan keskustan tuntumassa, joskin Elben pohjoisrannalla eli ”uuden kaupungin” puolella. Kurvasimme talon vieressä olevalle tyhjälle tontille, jossa oli autoja parkissa. Hetken mietitytti oliko tämä kuhmurainen hiekkapiha mainostettu ”secure private parking”. Juha kävi soittamassa talon ovikelloa ja summerin surahdus päästi hänet ulko-ovesta. Portaikkoa laskeutui alle kolmekymppinen mies, joka esittäytyi hyvin ystävällisesti kätellen. Hän kysyi samantien ”ettehän parkkeerannut talon päätyyn” ja sanoi tulevansa näyttämään majatalon parkkialueen.
Kiersimme talon taakse ja kaveri esittäytyi Ninallekin. Sitten hän ohjasi Juhan ajamaan pyörän takakautta talon ympäri toisen kadun puolella olevasta sisääntulosta aidatulle parkkipaikalle. Hän halusi myös kantaa kaikki raskaimmat tavarat. Katutason jälkeen ensimmäisessä kerroksessa pysähdyimme allekirjoittamaan hotellikortin ja saimme avaimen. Meidän asuntomme oli talon ylimmässä eli suomalaisittain viidennessä kerroksessa. Vanhassa korkeahuoneisessa talossa ei ole hissiä, joten annoimme mielellämme kaverin roudata raskaimmat kamat seuratessamme häntä yläkertaan.
Kämppä on todellakin asunto. Joskin pari huonetta oli suljettu, koska meitä oli vain kaksi. Ison makuuhuoneen lisäksi käytössämme oli täysikokoinen ja -varusteinen keittiö sekä kylpyhuone. Ennen kundin katoamista kysyimme vielä nettiyhteydestä. Kaveri sanoi hakevansa sen alakerrasta. Hetken luulimme kuullemme väärin, mutta hän selitti tuovansa meille oman langattoman tukiaseman. Kaveri palasikin hetken päästä otsa kosteana portaissa ravaamisesta ja antoi Juhalle pienen suoraan sähköpistokkeeseen laitettavan laitteen, josta sojotti antenni. Tämä hassu vekotin toimi loistavasti ja usean päivän liki pimennon jälkeen saimme julkaistua pari päivää rästissä ollutta matkastooria hyvin toimivalla yhteydellä.
Päätimme tehdä vielä pienen kierroksen lähiympäristössä ja käydä illallisella. Kävelimme talolta joen rantaan, josta avautui upea näköala vanhaan kaupunkiin ilta-auringon valossa. Kävelimme rantaa pitkin lähimmälle sillalle, mutta päätimme kuitenkin pysyä uuden kaupungin puolella ja tutustua vanhaan puoleen seuraavana päivänä. Jatkoimme sillan jatkeena olevaa kävelykatua etsiskellen kivaa ravintolaa. Kierroksen päätteeksi päädyimme isäntämme suosittelemaan Watzke-ravintolaan. Nina tilasi flammkuchenin eli ”saksalaisen pizzan” kanalla ja Juha kalkkunapihvin ranskalaisilla sekä tuopin panimoravintolan omaa olutta. Täysin vatsoin oli majatalomme 101 porrasta melkoinen suoritus.
