Avainsana: USA

Vietimme viimeisen aamupäivän kaikessa rauhassa hotellissa. Kävimme ensin yläkerrassa aamupalasella ennenkuin pakkasimme loputkin tavarat ja kirjoittelimme postikortit. Ennen kahtatoista lähdimme huoneesta kaikkine kimpsuinemme. Respan Jesus heitti jälleen läppää kanssamme siitä miten paljon olimme tehneet ja sanoi haluavansa meidät oppaikseen, koska tiesimme varmasti enemmän kaupungista kuin hän.

Jätimme matkatavarat respan varastoon ja lähdimme etsimään lounasta. Tällä kertaa Searsille pääsi jonottamatta. Nautimme aivan loistavat rapukakut ja Cobb salaatit. Kuljeskelimme vielä Union Squaren lähitienoilla todella kuumassa kesäpäivässä katsellen kaupungin sunnuntaielämää, joka ei tuntunut poikkeavan mitenkään muista päivistä.

Palasimme hyvissä ajoin hotellille ja vietimme aikaa yläkerran klubissa ennen lähtöä lentokentälle. Olimme tilanneet respalta taksin etukäteen. Vähän ennen neljää siirryimme ala-aulaan ja saimme tavaramme säilöstä. Taksi tuli lähes ajallaan. Venäläinen kuskimme – pääteltiin hänen saamansa puhelun aikana käytetystä kielestä – kaahasi puolirämällä lotjallaan meidät ennätysajassa lentokentälle.

Pääsimme jonottamatta tekemään check-inin ja samoin läpi turvatarkastuksesta. Terminaalin kaupat oli nopeasti katseltu ja nautimme vielä välipalaa pikku kuppilassa ennen siirtymistä lähtöportille. Ostimme myös pikkupurtavaa vietäväksi mukaamme koneeseen, jotta meillä olisi jotain pureskeltavaa BA:n nälkälennolla. Istuskellessamme lähtöaulassa sinne tuotiin tyhjä pyörätuoli. Tuolia työnnellyt kaveri jutteli hetken portilla seisovan virkailijan kanssa. Keskustelun tuloksena virkailija kuulutti: ”Voisiko pyörätuolia pyytänyt henkilö nousta seisomaan?” Kuulutus hersytti yleisen naureskelun.

Lento lähti melkein ajallaan ja ruokatarjoilun jälkeen kone pimennettiin nukkumista varten. Juha katsoi elokuvan Pride and Glory ja Nina nauroi ääneen leffalle Marley and Me ennenkuin aloimme molemmat nukahdella. Yö tuli nopeasti itäänpäin lennettäessä.

Vuorokausi vaihtui – 20.4.2009

Vaikka jaloissa oli ”lentosukat” niin normaalisti tilavien kenkien pukeminen oli todella työlästä. Aamiainen jaettiin puolitoista tuntia ennen laskeutumista Lontooseen. Boeing 747 rysähti Heathrown kentälle ajallaan eli hiukan yli yhden.

Vaihdoimme terminaalia sisältäkin vahvasti dieselinkatkuisella lentokenttäbussilla. Kokemuksen kruunasi todella lujalla olevat kuulutukset. On todella vaikea pidellä nenäänsä ja tukkia korvansa yhtä aikaa. Turvatarkastuksessa oli edellämme itämaalainen herrasmies, joka ei ollut ilmeisesti matkustellut WTC:n jälkeen. Kun häneltä kysyttiin nesteistä, niin hän kaivoi matkatavaroistaan irrallisia pulloja. Yhden niistä hän sai jopa pitää.

Haahuilimme hetken pitkin terminaalia. Kellon mukaan meidän piti syödä jo lounas vaikka pää ei ollut ihan samaa mieltä. Valitsimme kuitenkin kunnon ruoat Caffè Italian valikoimista. Syötyämme jatkoimme terminaalin tutkimista kunnes lentomme portti selvisi.

Portin numero tuli näkyville suoraan ”Gate Closing” -tilaan 15 minuuttia ennen kuin portilla piti olla jo. Pääaulasta menee reippaasti kävellen 10 minuuttia kyseiselle portille. Sinne päästyämme liityimme jonon jatkoksi vain huomataksemme, ettei olisi ollut mikään kiire. Juha kommentoi asiaa boarding passia tarkistettaessa ja henkilökunta pahoitteli jonottajille hätäilyä.

Paikkamme olivat peräkkäiset ikkunapaikat, mikä oli hiukan erikoista, koska koneen täytyttyä Juhan viereen jäi kolmen istuimen penkissä tyhjä keskipaikka. Päätimme kestää olla erossa reilut pari tuntia. Myös portilta lähtöä sai odotella melko kauan. Sitten jonotettiin pitkässä letkassa muiden koneiden joukossa lähtölupaa. Koneita lähti vajaan minuutin välein ja silti odotus tuntui pitkältä ennenkuin oma vuoromme tuli. Pääsimme lähtemään liki puoli tuntia myöhässä.

Aurinko laskeutui tulenpunaisena lähestyessämme kotimaata. Laskeuduimme suomalaispiloteille tyypillisen pehmeästi Helsinki-Vantaalle puoli kymmeneltä. Viimeinen jännitysmomentti oli tuleeko matkalaukku samalla koneella. Hiukan jo alkoi mietityttää, kun lähes koko muu porukka oli omansa saanut ennenkuin tuttu kapsäkki pulpahti näkyville. Ainoa menetys oli juuri ennen lähtöä laukun ympärille hankittu varmistushihna, joka ei tullut perille.

Heräilimme jälleen ilman isompia kiireitä. Päästyämme ulos hotellista kävimme katsomassa olisiko Searsille taas jonoa – ja olihan sitä. Teimme pikaisen shoppauskierroksen Macy’sillä. Juha kävi eri talossa, koska tokihan miesten tavarat ovat kokonaan eri rakennuksessa kuin naisten. Veimme vielä Ninan saaliin takaisin hotelliin ennenkuin kävimme aamiaisella Lori’s Dinerissa. Jo aamupäivällä huomasi, että tästä tulisi reissun lämpöisin päivä. Market Streetillä loikkasimme bussiin, joka vei meidät lännemmäksi kuin missä olimme aiemmin käyneet.

Nousimme bussista Golden Gate -puiston kohdalla ja kävelimme vilkkaalta kadulta suoraan luonnon helmaan. Tulimme puistoon Conservatory of Flowers -kasvihuoneiden kohdalta. Emme kuitenkaan menneet sisälle vaan ihailimme jo ulkopuolellakin valtaisaa kukkaloistoa. Kävelimme lauantaipäivää viettävien ihmisten joukossa. Osa oli vain kävelyllä, mutta monet olivat piknikillä kaikki tykötarpeet mukanaan. Huomasimme eräässä pensaassa todella pienen linnun, jolla oli pitkä suora nokka. Lintu pyrähti lentoon ja pörräsi hetken paikallaankin ennenkuin katosi näkyvistämme. Se oli meille molemmille ensimmäinen kerta nähdä kolibri luonnossa.

Olimme saaneet viinireissun oppaaltamme Ericiltä vinkin, että de Youngin museon näkötorni olisi hyvä ja ilmainen käyntikohde. Museon ovella oli pinnallinen turvatarkastus. Vartija halusi vain nähdä mitä meillä oli pikku repuissamme. Näkötorniin oli todellakin vapaa pääsy ja nousimme hissillä yhdeksänteen kerrokseen. Tornista on upeat ja täyslasiseinistä johtuen esteettömät näköalat joka suuntaan. Näimme miten sumurintama ulottui mereltä lahdelle saakka.

Laskeuduttuamme tornista kävelimme läheiseen Japanese Tea Garden -puutarhaan. Se on pienehkö eristetty alue puiston sisällä, jossa kaikki on varsin japanilaista. Kirsikkapuut kukkivat ja muutenkin kaikki värit olivat todella voimakkaita. Tämä oli varmaan paras vuodenaika vierailla puutarhassa. Paikka olisi varmasti zenmäisen rauhallinen, jos se olisi K-18. Lasten mellastus ehkäisi tehokkaasti rauhan tunnetta.

Nautimme teetä puutarhan teehuoneessa katsellen sorsien uiskentelua lammessa ja kuunnellen pienten vesiputousten solinaa – mitä sitä nyt kuuli yleismetelin ylitse. Teen kanssa tarjoiltiin pieni kipollinen erilaisia snacksejä. Jotkut niistä olivat niin tulisia, ettei tehnyt mieli toista. Kipossa oli myös maukkaita keksejä sekä tämän nimenomaisen puutarhan entisen pääpuutarhurin keksintöjä eli onnenkeksejä. Kumma kyllä molemmissa oli sisällä täsmälleen sama ennuste tulevien liiketoimien onnistumisesta.

Puutarhasta lähdettyämme suunnistimme ulos puistosta ja kuljimme muutaman korttelivälin Fulton Streetiä päästäksemme poikittaisliikenteen bussin pysäkille. Päästyämme risteykseen oikea bussi tulikin heti. Meillä ei ollut tasarahaa bussilipuihin ja kuskeilla ei ole vaihtorahoja, koska kaikki rahat menevät suoraan keruukoneen syövereihin. Onneksi lähipenkillä istuva rouva tarjoutui rikkomaan vitosemme ja saimme maksettua matkamme.

Bussi vei meidät muutaman kilometrin matkan Golden Gate -puistosta Golden Gate -sillan luo. Sumu oli melkein hälvennyt ja kävelimme upeassa auringonpaisteessa, joskin tuulisessa kelissä, yli kaikkiaan reilun kahden kilometrin mittaisen sillan. Näimme miten aloittelevat lainelautailijat odottelivat sillan kupeessa ulkomereltä aukon läpi puristuvan veden nostattamia aaltoja. Lahdella hurjastelivat purjelautailijat sekä leijamaisen vetovarjon perässä roikkuvat lautailijat. Lahdella oli myös lukemattomia purjeveneitä.

Kaupungin suunnasta lensi siltaa kohti helikopteri, joka ylitti sillan sen pystytolppien välistä. Hetkeä myöhemmin toinen helikopteri lensi sillan alitse kohti ulkomerta. Koko aika vieressämme jyrisi kuusikaistainen liikenne. Näimme myös kahden haukan lentävän sillan yllä. Toinen pysytteli täysin paikoillaan tuulessa ja tarkkaili Marin Countyn puolen rannan kukkuloiden maastoa saaliin toivossa. Bongasimme myös merileijonan, joka sukelteli keskellä laivaväylää.

Pidimme tauon Marin Countyn puoleisessa päässä olevalla näköalatasanteella ja katselimme miten tuuli toi valtavan sumurintaman avomereltä lahdelle. Sumu ylitti myös rannan kukkulat noudatellen aavemaisesti maaston muotoja. Hetken kuluttua koko silta melkein katosi näkyvistä. Tauon jälkeen lähdimme kävelemään takaisin sillan yli.

Sumun vauhti on uskomaton. (Videota ei ole nopeutettu.)

Paluumatka oli kuin olisimme kulkeneet aivan eri paikassa. Näkyvyyttä oli parhaimmillaan noin 300 metriä ja heikoimmillaan alle sata. Sillan pylväät tulivat hitaasti näkyville niitä lähestyessä kadoten jälleen näkyvistä melko nopeasti ohitettuamme ne. Riippusillan tukikaapelit näyttivät roikkuvan ilmassa painovoimaa uhmaten. Kuulimme laivan sumutorven muutaman kerran. Kuulohavainnon mukaan se alitti sillan ylityksemme aikana.

Saavuttuamme takaisin sillan San Franciscon puoleiseen päähän kävimme katsomassa siellä olevan rihkamamyymälän valikoimaa. Liike oli kuitenkin juuri sulkemassa ja poistuimme ostamatta mitään. Odotellessamme bussia Juha laski kolikot taskustaan ja Ninalta löytyneen kolikon avulla saimme tasarahan bussilippuihin.

Ensimmäinen bussi vei meidät ulos Presidion alueelta ja poistuessamme bussista kuski osoitti missä keskustaan menevä bussi pysähtyy. Itse pysäkki oli helppo havaita katumerkinnöistä, mutta jonkin aikaa meni ihmetellessä mikä bussi siinä pysähtyy. Sitten huomasimme lyhtypylvään kylkeen maalatun pienen merkinnän. Seuraava bussi veikin meidät sopivasti Union Squarelle.

Kävelyinnostuksessamme olimme tyystin unohtaneet syödä lounasta ja nyt oli jo melkoinen nälkä. Kuljimme hotellimme naapurikortteleita etsien sopivaa illallisravintolaa, kunnes löysimme Grand Cafen. Nimi ei ole yliampuva. Paikka on upea. Päädyimme molemmat samoihin valintoihin ruokalistalta. Tilasimme alkuruoksi parsakeittoa ja pääruokana oli kampasimpukoita. Varsinkin pääruoka oli todella herkullista. Jätimme tällä kertaa jälkiruoat väliin, koska listalla ei ollut mitään erityisen houkuttelevaa.

Palattuamme hotellille koimme pienen hätkäytyksen, kun kumpikaan korttiavaimistamme ei avannut huoneemme ovea. Haimme aulasta uudet kortit ja pääsimme sisälle. Nina päätti vielä pakata mahdollisimman valmiiksi seuraavan päivän kotiinlähtöä varten.