Boston – Chicago

Julkaistu Kategoriat USA 2012Avainsanat , ,

Maksoimme viimeisen hotelliaamiaisemme käteisellä, koska olimme pyytäneet respaa laittamaan laskumme valmiiksi. Reilu tippi ystävälliselle tarjoilijallemme sai hänet todella puheliaaksi ollessamme valmiit palaamaan huoneeseemme. Juttelimme mukavia hetken myös respan henkilökunnan kanssa laskua hoitaessamme.

Palatessamme huoneestamme laukkujen kanssa ehdimme tuskin vetää niitä ulko-ovelle, kun oli jo avuliaista porukkaa ottamassa ne kantaakseen. Pyysimme ovimiestä järjestämään meille taksin, mutta suostuimme hänen ehdotukseensa limusiinikyydistä kentälle. Lincolnin kuski oli myös juttutuulella ja keskustelimme niitä näitä, kunnes juttu siirtyi periamerikkalaisesti urheiluun. Kaveri pelasi itse rugbyä, josta seurasi aivan hilpeä keskustelu Ninan kertoessa pitävänsä juuri sen lajin katselemisesta.

Kentällä meidät otti vastaan koppalakkinen mies, joka hoiti laukkumme ja check-inin heti katetun ajoväylän reunassa olevalla päätelaitteella. Olimme lähteneet kentälle hiukan ennen respan suosittelemaa aikaa ollaksemme varmasti ajoissa. Lähtö hotellilta, ajomatka, check-in ja turvatarkastus menivät kaikki niin ripeästi, että meille jäi kolme tuntia aikaa odotella koneen lähtöä.

Lampsimme laiskasti tutkien kaikki mahdolliset shopit terminaalista todella hitaasti. Puoteja ei ole monta, joten siihen saimme kulumaan kolme varttia Swatch-kellomyymälän puheliaan myyjätytön avustuksella. Sitten tutkimme jonkin aikaa välipalakioskien tarjontaa ennen kuin päädyimme ostamaan täytetyt lämpimät voileivät Cosi-kioskilta. Nautimme ne ja kupposet kaikessa rauhassa katsellen pikkuhiljaa vilkastuvan terminaalin hyörinää. Juha naputteli koneella saatuaan ilmaisen wifi-yhteyden katselemalla ensin puolen minuutin mittaisen mainoksen. Todella näppärä idea!

Täpötäysi kone lähti ajallaan vaikka stuertit joutuivatkin useaan otteeseen kehottamaan ihmisiä väistämään tavaroita laittaessaan, jotta muutkin pääsisivät paikoilleen. Asiaa ei auttanut jenkkien tapa ottaa matkustamoon aivan tolkuttoman kokoisia käsimatkatavaroita. Osan niistä otti henkilökunta ruuman puolelle jo portilla. Lento sujui rauhallisesti. Yllätykseksemme American Airlinesin Boeing 737:n turistiosassa oli jopa hyvin jalkatilaa.

Chicagon O’Hare on yksi maailman suurimmista lentokentistä. Sen huomasi jo lähestyessä. Kone rullasi maassa varmasti kolmatta kilometriä kiitoradalta portille. Terminaalissa oli aivan toisenlainen hyörinä kuin Bostonin Loganilla. Matkatavaroiden luovutukseen sai tallata todella pitkän matkan.

Nina oli selvittänyt, että lentoasemalta menee keskustaan juna, jonka pysäkki oli aivan nurkan takana hotellistamme. Päätimme mennä kerrankin halpaan. Lippu maksoi $2,25 ja matka kesti 45 minuuttia. Tämä juna kulki välillä maan alla, välillä päällä ja välillä jopa katutason yläpuolella. Oli todella outoa nähdä asuintalojen ullakkoikkunoista sisään junan pyyhältäessä niiden ohi alle kolmen metrin päästä.

Ennen ydinkeskustaa juna sujahti taas maan alle. Nousimme junasta maan pinnalle pysäkillä nimeltä Monroe. Hampton Inn Majestic Chicago Theatre District -hotelli löytyi heti kadunkulman takaa. Mahtipontisesta nimestään huolimatta hotelli on aivan normaali keskitasoinen majoittamo. Luksuspäivät Lenoxissa olivat selvästikin ohi. Ensivaikutelma oli kuitenkin täysin kelvollinen. Kontrasti edelliseen vaan tuntui suurelta.

Kotiuduttuamme päätimme noudattaa Bostonissa hyväksi havaittua tapaa käydä katsomassa kaupunkia ylhäältäpäin. Kävelimme muutaman korttelin matkan Willis Toweriin, jonka suurin osa ihmisistä tuntee edelleen paremmin entisellä nimellään Sears Tower. Läpäistyämme turvatarkastuksen ostimme liput ja nousimme 103 kerrokseen, jossa on SkyDeck -näköalatasanne. Katselimme auringon laskiessa itäreunastaan Michigan-järveen rajoittuvaa kaupunkia. Se ulottui tasankomaisemassa silmänkantamattomiin jokaiseen muuhun suuntaan. Kävimme myös toki seisoskelemassa ”tyhjän päällä” eli seinästä ulos rakennetuissa lasiparvekkeissa.

Maisemakatsauksen jälkeen palasimme aivan hotellimme läheltä bongaamaamme Italian Village -ravintolaan. Se on itse asiassa kolme italialaisravintolaa yhdessä. Valitsimme niistä perinteisintä tyyliä edustavan The Villagen. Saimme sokkeloisesta ja tunnelmallisesta salista pöydän kahdelle. Viereisessä pöydässä istui nuori pariskunta lapsensa kanssa. Taapero oli todella hiljaista sorttia ottaen vastaan kiltisti äitinsä harvakseltaan tarjoamat lusikalliset omaa ruokaansa. Hetken ilmehtiminen Juhan kanssa sai aikaan todella aurinkoisen hymyn.

Perinteiseen italialaistunnelmaan tuli pieni särö, kun kalpea vaaleatukkainen tarjoilija esittäytyi Zackiksi. Valitsimme molemmat jälleen saman ruoan; alkuun salaattia ja pääruoaksi nauhapastaa, hummeria ja sieniä kermaisessa kastikkeessa. Juha otti myös suosituksen mukaisesti lasillisen chardonneyta vaikkei muuten erityisesti pidä kyseisestä lajikkeesta. Ruoka oli aivan fantastisen hyvää ja viini sopi sen kanssa todella erinomaisesti.

Onneksi hotellille ei ollut pitkä matka, koska Juha oli auttanut Ninaa reilun annoksen kanssa tullen lievästi sanoen kylläiseksi. Hotellin edustalla oli joukko nuoria purkautumassa bussista. Käytyämme respassa pyytämässä toisen peiton sänkyymme, osuimme samaan hissiin muutaman lukiolaistytön kanssa, joilla oli ongelmia päästä haluamaansa kerrokseen. Repeilimme sisäänpäin yhden tytöistä todetessa: ”I’m so done with this stupid elevator.”

2 thoughts on “Boston – Chicago”

  1. Kiitos jälleen kerran, on mukavaa kun voi seurata seikkailuanne. Minä luulin olevani korkealla Singaporen 17. kerroksessa!

  2. Hih, ja arvaa miltä tuntui seisoa talon ulkopuolella lasilattian päällä ja katsoa alaspäin.

Kommentointi on suljettu.